Mietin joskus, että miksi ihmiset kyselee nykyään huomattavasti enemmän, että mitä mulle kuuluu. Nyt kun oon täällä. Vastaan aina kädenheilautuksella (tekstiviestin tai puhelun välityksellä, kyllä) ja sillä samalla eh, mikäs tässä. Arki on arkea kai. Ei sillä oo mitään väliä. Ihmiset on siitä vähän hassuja, meidän on kovin vaikea ymmärtää miksi kukaan haluaisi tietää enempää meidän tuikitavallisista arkielämistä. Silti me kaikki halutaan tietää muiden elämistä. Oravanpyörää parhaimmillaan.
Mietin myös joskus, että millaisena ihmiset näkee mun elämän. Asun Tukholmassa, huristelen vaan viime vuonna ostetulla autolla pitkin ja poikin lääniä lapset kyydissä kuin joku hovikuski konsanaan, ja tuhlaan suurimman osan palkastani Södermalmin pikkupubiin sekä Mörby Centrumin Systembolagetiin. Ihan jees vissiin. Siinä missä toi kaikki on myös todellisuutta, niin ei sovi unohtaa jatkuvaa univajetta, kirkuvia lapsia tai portaikon pimeässä kohdassa vuodatettua turhautumisen kyyneleitä. Ei sovi unohtaa etuoikeutettuja lapsia, joille oon joskus isosisko, joskus nyrkkeilysäkki, joskus paras kaveri, joskus kotiorja, joskus olkapää, joskus epäreilu, joskus kainalo. Lapsia, joille oon kaikkea tota, koska vanhemmat ei oo. Niin paljon kun mä valitankin noista lapsista, niin yhtä paljon mä rakastan niitä. Se, että molemmat ovat jossain vaiheessa mitään sanomatta karanneet alakerran huutoa mun kylkeen peiton alle, kertoo mulle, että ehkä nekin mua. Edes vähän. Edes tän yhden vuoden. Ei sillä, että sillä olisi jotain väliä.
Eilen oli täysikuu. Upea, iso, keltainen täysikuu, möllötti Tranholmenin yllä kun vedin mun intervallitreeniä rantaviivaa pitkin. Oli pakko pistää Endomondo paussille, raivata lenkkareissa lumen läpi tie talven tullen käyttämättömäksi jääneen laiturin päähän, ja ihan vaan istua siellä. Kuulokkeista tuli Handsome Ghost - Blood Stutter, ilmassa tuoksui meri ja pikkupakkanen leikki hengityksellä.
Mietin, että jumalauta, rakastan tätä paikkaa. Rakastan mun elämää täällä, rakastan mun ystäviä ja kavereita täällä, rakastan itseäni täällä ihan eri tavalla kuin Suomessa - oon ihan vähän eri ihminen. Eikä se haittaa. On ihan okei, että mä olen täällä parempi, kokonaisempi ihminen. On ihan okei, että Suomessa en ole. Mutta haluanko mä palata enää tuohon päivittäiseen suomielämään? Totta puhuen, en. Mulla on täällä elämä, josta mä en halua luopua. Sitä paitsi, tällä hetkellä tuntuisi realistiselta muuttaa tänne, jäädä tänne töihin, jatkaa elämää täällä. Mutta niinhän kaikki aupparit ajattelevat, eikä se loppupeleissä ole sitten yhtään realistista.
Mietin, helmikuisessa alkuyössä saman biisin loopatessa uudelleen ja uudelleen, kaikkia niitä kesäpäiviä ja -iltoja, jotka vietin A:n ja L:n ja E:n ja kaikkien muiden jo poislähteneiden kaverien kanssa. Oli tyhmää tulla toukokuussa kun kaikki lähtivät heinä- tai viimeistään elokuussa. Mutta meillä oli kesä, ja mä rakastin mun kesää Tukholmassa. Sitten syksyllä löysin S:n ja T:n, ja sen jälkeen en ole kokenut edes tarvetta etsiä. Mutta mua huolettaa jo valmiiksi, koska mä lupasin olla täällä ainakin elokuuhun asti. Elokuuhun mennessä S ja T on jo long gone, takaisin Suomessa tai minne ikinä menevätkään. Jos menevät.
Eilen Tim Noyes lauloi mun korviin, että from your mouth coming out tell me nothing really matters ja että what I've done, 's not enough to hope you out of here, ja mä en vieläkään tiedä, mitä toi kaikki tarkottaa. Mutta ne sanat upposi jonnekin syvälle, ja mä en halua lähteä täältä. Mä en halua katsoa elokuuta ja miettiä, että oh, that's when I'll leave. Ja mä haluan lähteä. Samalla en. En mä halua jättää noita lapsia. Mä en halua ajatella uutta aupparia täällä, mä en halua ajatella kuinka en tuu ostamaan lapsille joululahjoja ensi vuonna, mä en halua ajatella Poikaa köllimässä sen sängyssä jonkun muun kainalossa katsomassa NHL-pelejä tabletilta ja kinastelemassa liigan parhaimmasta joukkueesta, mä en halua ajatella jonkun muun istuvan Tytön vieressä pianon penkillä ja yrittävän auttaa sitä soittamaan The Hunger Gamesin hittibiisiä naurun raikuessa koko talossa kun ei osata lukea nuotteja.
This is my life now, and I've grown rather fond of it.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti