7.2.2016

funeral

Mä olen ollut nyt kaksi ja puoli viikkoa Suomessa. Ja tiedättekö. Mulla on ikävä Ruotsia. Tukholmaa.

Mulla on ikävä mun ystäviä ja sitä kuinka meidän ei välttämättä tarvinut edes tehdä mitään, kuinka voitiin vaan olla. Mulla on ikävä Dovasia ja P2-juomia, joihin on lorautettu silmää iskevän baarimikon toimesta ekstrasenttilitra jos toinenkin vodkaa. Mulla on ikävä fikaa ja sitä, että ihmiset kehtasivat ja uskalsivat elää ja käydä ulkona arkisinkin. Mulla on ikävä sitä, että on ihan normaalia käydä ravintolassa syömässä vaikka tiistai-iltana jos huvittaa eikä tarvitse olla mikään spesiaalikeissi. Mulla on ikävä tyhmiä, ruotsalaisia avaimia, jotka laitetaan lukkoihin näin suomalaisittain väärinpäin. Mulla on ikävä sitä, ettei ikkunoissa ole kaihtimia. Vapaana kulkevia koiria. Julkista liikennettä. Ihania lähikaupan myyjiä. Mun terveysaseman hoitajia ja lääkäreitä. Kruunuja. Ruotsalaista pinaattia. Kalkon falukorvia. Ruotsalaista lähdevettä. Ruotsalaisia mainoksia Instagramissa ja Facebookissa. Rix FM:n Rix Morronzoo -ohjelmaa. Sitä kuinka ulkona pimeällä kävellessä ei tarvinut pelätä. Meidän lähi-ICA:n kuumaa partasuista miesmyyjää, joka kehui mun tatuointeja kerran. Muun muassa.

Arvatkaa mitä mä olen tehnyt nämä kaksi ja puoli viikkoa. Olen istunut kotona nenä kiinni pääsykoekirjoissa. Kavereihin olen pitänyt yhteyttä tekstiviestein, ruotsiintuneisin kavereihin soitellen puolin ja toisin. Olen katsonut SM-liigaa televisiosta. Olen käynyt tallilla ratsastusharrastuspaloa ruokkien. Tänään kävin ensimmäistä kertaa elokuvissa äitini kanssa.

Ruotsissa mä olisin varmaan käynyt ainakin kaksi kertaa baarissa. Ulkona syömässä ainakin kerran viikossa, kahvilla muutaman kerran lisää. Olisin nähnyt kavereita ihan kasvotusten, olisin käynyt katsomassa ne jääkiekkopelit urheilubaarissa. Elokuvissakin olisin ollut rento, varmasti nauranut.

Suomi laahaa aika jäljessä sosiaalisissa tilanteissa. Mulla oli elokuvissa todella jäykkä olo. Kukaan ei puhunut mainosten aikana eikä rapistellut. Piti olla hiljaa ja koko ajan joutui ajattelemaan sitä omaa olemistaan. Ruotsalaisissa elokuvissa mä en muista, että olisin ikinä joutunut miettimään koko session aikana, että miten mä nyt käyttäydynkään tässä. Siellä sai olla ja elää mukana. Sai nauraa, henkäillä, itkeä, kuiskia kaverille, taputtaa joskus jopa kesken elokuvan, liikkua istuimessaan... Täällä hymähdeltiin ja elokuvan päätyttyä lähdettiin hiljaa pois.

Masentavaa.

Kiitos muuten kaikille lukijoilla ja kommentoijille myötäelämisestä ♥ Nimittäin näillä päätesanoilla tämä blogi hiljenee iäisyydeksi.

Mulla on ikävä ruotsalaisuutta.

17.1.2016

lagom

Oi ja voi.

Mä olen ihan oikeasti lähdössä keskiviikkona.

Perjantaina lapset vei mut treffeille. Tai minä vein ne, mutta lasten aloitteesta. Hain naperot koulusta, tultiin kotiin ja laittauduttiin, kaikki siisteisiin kauluspaitoihin ja Poika antoi mun kammata sen hiukset siististi. Sitten ajeltiin metrolle, jonne jätettiin auto, ja huristeltiin itse keskustaan. Meillä oli pöytävaraus ravintolassa puoli kuusi, ja siellä viihdyttiinkin koko puolitoista tuntia syöden ja nauraen. Massut täynnä vyöryttiin sitten kohti elokuvateatteria, jossa pidin vielä muistutuspuheen Pojalle, että sen pitää valehdella olevansa 11-vuotias et päästään katsomaan uusin Star Wars. Symppis mummeli kysyikin heti, että kuinkas vanha sinä olet, ja Poika tyytskärinä oli, että ELVA!!!

Mentiin tosiaan katsomaan The Force Awakens, mikä onnistui kääntämään kaikki meidät I've never seen any of the Star Wars movies nor am I planning to see any of them -ihmiset faneiksi! Oltiin kotona vasta kymmenen aikaan illalla, ja Pappa oli heti vastassa. Juteltiin nelisteen leffasta ja illasta ylipäätään, ja oli hyvä nähdä Pappakin nauramassa kun lapset käytti sitä suunnilleen kiipeilytelineenä. Se kiitteli mua kovasti, ja mä kiittelin takaisin. Halattiin naperoiden kanssa hyvätyöt ja taidettiin kaikki simahtaa heti kun päät osuivat tyynyihin.

Lauantaina mä heräsin vasta kolmelta iltapäivällä. Aloin tyhjentämään mun lonkerolavan jämiä jo viideltä, ja vähän yhdeksän jälkeen lähdin kävelemään kohti metroa tuolla helvetillisessä kylmyydessä. Tapasin A:n eli mun lempparipuolalaisen metrolla ja lähdettiin sitten käppäilemään kohti Dovasia. Portsari taisi ohimennen vilkaista mun henkkareita kun totesi jo, että terve! ovea avaten. Baarissa tavattiin T ja sen Suomesta kylässä ollut kaveri, joka osoittautui tosi mukavaksi tytöksi! Ilta ei ollut mitenkään "erikoinen", mutta meillä oli ihan tajuttoman hauskaa ja hyvät keskustelut, ja meitä käytiin kerran hyssyttelemässäkin kun äänenvoimakkuus nousi liikaa :D Juttelin Harmaankin kanssa pari sanaa, mutta en kehdannut sanoa, että tää on nyt sitten viimeinen ilta täällä. Kunhan sanoin, että easy on the vodka. Mulla tulee kyllä eniten ikävä tota paikkaa ja kaikkia siihen liittyviä muistoja.

Tänään oon vaan darraillut sängyssä. Tai no, kävin kyllä tallettamassa viimeisetkin käteiskruunut mun tilille. Reippaasti vielä kävelinkin metrolle tuolla kirpeässä pakkasessa! Aurinko tosin paistoi täydeltä taivaalta ja mun uusi, Kanadasta eilen saapunut pipo on niin ihanan lämmin! Hyvillä mielin tallustelin tutuissa maisemissa näitä viimeisiä kertoja. Keskiviikkoaamuna pitää ehkä käydä vielä kävelemässä auringonnousun aikaan tai jotain.

Sain tänään pakkailut hyvään vaiheeseen ja kirjoitettua kalenterin täyteen keskiviikkoon asti. Huomenna olisi pankkitapaaminen ja Skatteverketin visiitti, tiistaina tatuointiaika mun suosikkitytsyn kanssa sekä Pojan lätkäpeli. Keskviikkona sitten liitelen Suomeen. Spoiler: tää on ensimmäinen kerta kun lennän tätä Suomen ja Ruotsin väliä jollain muulla on Finnairilla. Menen nimittäin Norwegianilla! Mutku niillä on wifi lennoilla ja mä oon ihan koukussa ruotsalaiseen Blå Ögon -sarjaan, joka on Netflixissä! T vinkkasi Brooklyn Nine-Ninen mulle viime viikonloppuna ja mä olin katsonut sen kaikki kolme kautta esim. torstaihin mennessä. Hups.

Keskiviikkona S tulee hakemaan mut kentältä ja mennään kahville, ja sitten isäukko tulee noutamaan mut kotimatkalle.

Mulla on hyvä fiilis tästä. Mulla on Suomessakin kaikki mitä mä tarvitsen.

14.1.2016

help our souls

Mä en tiedä mistä mä kirjottaisin. Joten kirjoitan ilman päätä ja häntää.

 

Viime viikon keskiviikkona mulla piti olla vapaa, mutta lähdettiinkin Järfällaan lasten kanssa metsästämään meille pulkkaa sun muuta. Reissu venähti, mutta lopulta lähdettiin pulkan, sellaisen surffilaudan näköisen vekottimen sekä parin liukurin kanssa. Käytiin Pizza Hutissa lounaalla, ja meillä oli niin hauskaa ja huoletonta. Parasta mun au paireilussa on ollut se, että mulla on oikeasti vilpittömän mukavaa lasten kanssa. Tai siis, sillä lailla, että vietän aikaa niiden kanssa mielellään. Meillä on yleensä tosi kivaa kolmisteen, jopa kahdestaan kumman tahansa kanssa.

Viime viikonloppuna seikkailin pitkin kaupunkia etsimässä Suomessa odottavalle hevoselle (jep, 13 päivää Suomessa ja onnistuin hankkimaan elämääni hevosen) jotain kivaa ruotsintuliaista. Menin Medborgarplatsenille metrolla. Björns Trädgårdilla oli sellainen pieni, lumesta täyttynyt kentäntapainen. Ehkä kymmenen metriä kertaa viisi metriä jos sitäkään. Sinne oli kokoontunut parikymmentä vanhempaa miestä, kaikilla jonkinlainen lätkäpaita päällä. Useimmilta löytyi Forsbergin 21-paitoja, ja joiltakin Lundqvistin 30-paitoja. Siellä ne pelasivat 3 vs 3 kerrallaan lumessa möyrien, lätkämailoilla ja tennispallolla, muiden hurratessa vierellä. Mua hymyilytti kun kävelin siitä yleisön läpi ja ne väistivät kohteliaasti. Toivotin hyvät pelit, ne toivottivat hyvät iltapäivät. Metrolla pudotin mun toisen tumpun ja joku maahanmuuttajan näköinen mies juoksi mut kiinni ja sanoi, että löysi tämän ulkoa ja näki mun taskusta pilkottavan samanlaisen. Tuli siitäkin hyvä mieli, ja lähdettiin hymyt huulilla omiin suuntiimme.

Viime viikonloppuna olin myös T:n luona toisella puolella Tukholmaa. Kirjaimellisesti. Mä asun keskustasta koillisessa, T lounaassa. Meidän välillä on noin puolitoista tuntia julkisilla köröttelyä. Ihan hassua. Kuitenkin reippailin sinne ja T tuli vastaan, ja tassuteltiin niille, tavoitteena hörppiä puolet mun jäljellä olevista lonkeroisti. Goal achieved, niinkin ankarasti, että hikottelin koko bussimatkan ja vielä puolet junamatkastakin, kunnes T sanoi, että otat kymmenen nopeeta hörppyä niin hikka loppuu. En tiedä olisiko pitänyt hörppiä vettä vai häh, mutta toi lonkeron hörppiminenkin oli ihan okei. Hikka loppui.

Viime viikonloppuna oltiin myös baarissa. Harmaa aka meidän lempibaarimikko ilmoitti heti ensimmäisenä, että puoli tuntia sitten se oli tehnyt meidän vakkaridrinksut joillekin tytöille ja että se oli ajatellut meitä ja miettinyt, että eikö me tulla ollenkaan. Mehän viimeksi käytiin Dovasissa 18.12. Että olihan siitä jo aikaa. Mäkin olisin huolestunut jos ei oltaisi ilmestytty tänä viikonloppuna. Baarissa muuten todettiin, että oltiin ehkä etkoiltu liikaa. Nähtiin myös vanhoja tuttuja, jotka eivät olleet nousuhumala-T:lle yhtä tuttuja kuin sille viime kerran humala-T:lle... :D Ja niin perus, tilasin juomaa ja juteltiin Harmaan kanssa suomalaisista tervehdyksistä niin joku jäpikkä tuli siihen, että oih, munkin isoisä/isoäiti/setä/joku sukulainen Suomesta, mistä päin sä oot, bla bla bla, tuutteko tonne meidän pöytään, bla bla. Sanoin kohteliaasti, että katsellaan, mutta huokaistiin T:n kanssa suunnilleen helpotuksesta kun jengi kaikkosi ympäriltä ja voitiin taas juoruilla kahden.

Viime viikonloppuna myös muutin vierashuoneeseen. Uusi auppari tuli sunnuntai-iltapäivällä, joten mun piti alun perin muuttaa sunnuntaiaamulla. Mutta koska olin arvioinut, että darrailtaisiin T:n luona pitkälle iltapäivään, päätin muuttaa jo lauantai-iltana. Ainoa dilemma oli se, että Mammalla oli tavarat sikin sokin vierashuoneessa, joten muutto oli mahdotonta. Niinpä pesin aupparihuoneen lakanat, pakkasin kamat matkalaukkuihin ja paperikasseihin, ja roudasin ne vierashuoneen nurkkaan. Bussia odotin 48 minuuttia kylppärin tasolla istuen ja lonkeroita siemaillen, Miriam Bryantin hoilatessa langattomasta kajarista.

 

Tämä viikko on mennyt uutta kouluttaen. Se on vähän turha keissi. Se ei osaa leikata sipulia tai höyryttää parsakaalia. Se laittoi mun kauhuksi jauhelihat kylmälle pannulle. Se ei tiennyt mitä tarkoittaa tender. Se haisee pahalle aina iltapäivästä alkaen. Se ajaa tosi lähellä kaikkea oikealta puolelta ja ollaan melkein driftattu out of control kolme kertaa. Mua vähän pelottaa sen kyydissä. Se ei myöskään ole oikein omatoiminen ja tulee aina alakertaan puoli kahdeksan aamulla. Se ei ole kertaakaan herättänyt lapsia tämän viikon aikana. En haluaisi jättää sitä tänne.

Lapset muuten pyysivät mua treffeille perjantaina. Varattiin pöytä Jensen's Bøfhus ja sitten liput uuteen Star Warsiin. Meistä kukaan ei ole nähnyt aiempia Star Wars -leffoja, mutta tää uusi vaikuttaa sen verran hyvältä ja muista leffoista riippumattomalta, että #yolo. Lapset ovat muutenkin olleet kamalan läheisiä tällä viikolla. Poika on halunnut istua sylissä ja kulkea reppuselässä ja tullut sanomaan hyvät yöt joka ilta mun sänkyyn asti. Se ei ole antanut uuden aupparin ajaa sitä lätkään yksin, vaan mun on pitänyt tulla aina mukaan. Taistelin itselleni luvan kuskata sen tiistai-illan peliin vaikka ensi viikko ei olekaan enää työviikko. Mutta uutta aupparia ei kiinnosta jääkiekko pätkääkään, ja mua kiinnostaa, ja rakastan ja kannatan tota pikkujoukkuetta koko sydämestäni.

Pikkujoukkueesta puheen ollen, mun co-parentsit lätkätiimissä olivat kauheen harmistuneina kun kuulivat, että lähden ensi viikolla. Lupasivat hankkia mulle joukkueen logolla varustettua krääsää läksiäislahjaksi. Samoin kaikki mun mammafrendit (ja se yks isikamu) ovat kaikki ihan oh no. Niin on kyllä Mamma ja Pappakin. Mamma jo kysyi, että voinko tulla kesällä talonvahdiksi taas kun ne lähtevät Amerikkaan. Minä sanoin, että totta mooses. Mun viime loma, yksin täällä talossa sen viiden viikon ajan, oli ihana. Muistelen sitä lämmöllä vieläkin ja toivon, että voisin palata viime vuoden heinäkuuhun. En muuttaakseni mitään, mutta eläkseeni koko roskan uudelleen. Se oli ihanaa aikaa se.

Varasin eilen lennot kotiin. Tai, no. Lennon. Yksittäisen lennon. S lupasi tulla mua vastaan lentokentälle. Kapsahdan varmaan sen kaulaan ja itken helpotuksesta. En haluaisi jättää lapsia, mutta samalla haluan kotiin. Joululoma Suomessa sai mut ymmärtämään, että vaikka mulla ei olekaan enää suurta kaverilaumaa mun kotikaupungissa, niin mulla on silti kaikki mitä mä tarvitsen. Mulla on ihana paras kaveri, ihana perhe, ihana hevonen, pari ihanaa siellä pysynyttä ystävää.

Selvisin muuten viime suomeilusta melkein kunnialla. En sanonut kertaakaan aa-a tai hej tai tack tai hejdå. Kunnes sitten viimeisenä iltana kävin ostamassa evästä kentälle, ja käsi Siwan ulko-ovella olin iloisesta, että hejdå!! Tuli sellainen pieni momentti siinä, että fuck.

Tää oli tän blogin 101. postaus muuten. Hyvä mä.

1.1.2016

maailma on sun

Hyvää vuotta 2016. Jos vuosia katsottaisiin, niin voisin sanoa, että kaksi vuotta sitten muutin Ruotsiin. Toissavuonna. Hassua. Jos olisin vielä viisi kuukautta ja seitsemäntoista päivää, niin sitten mun viimeinen lento Ruotsista Suomeen lähtisi tismalleen kaksi vuotta sen jälkeen kun mun ensimmäinen lento Suomesta Ruotsiin.

Onneksi en ole. Lähden kahdeskymmenen tammikuuta. Tai ainakin yritän. Työt loppuvat papereiden mukaan 17.1. Sillä ehdolla, että uusi au pair on oikeasti pätevä. Seuraava päivämäärä mun papereissa on 28.2. Toivon ja rukoilen, että uusi au pair on pätevä. Koska sitten minä menen ryypylle T:n ja muiden kanssa 16.-17.1. ja Skatteverketillä käymään maanantaina 18.1. ja sitten tatuoijalle 19.1. ja sitten lentokentälle 20.1.

Sitten olen taas tämän pienen syntymäkaupunkini asukas.

Tein itselleni listan seuraavan vuoden tavoitteista, ja ne tuntuvat jotenkin oudon realistisilta. Ensimmäinen niistä on "muuta toiselle paikkakunnalle". Kyllä mä olen aina pitänyt tätä mun tavotteissa, niin 16-vuotiaana kuin 18-vuotiaanakin, mutta silloin tiesin, että ei, ei tule tapahtumaan. Nyt mulla on sellainen kutina, että no, saattaa tapahtuakin.

Toinen on "hanki töitä". Melkein laitoin, että "pääse kouluun". Mutta en laittanut. En tiedä haluanko ihan oikeasti hakea yliopistoon tänäkään vuonna. Olin ennen Suomeen joululomailemaan tuloa päättänyt, että no kyllä haen, en keksi muutakaan. Mutta sitten, nukuin kamun kainalossa tuossa yksi yö ja piirsin satunnaisia kuvioita sen selkään ja sitten se kysyi, että jos saisit olla ihan mitä tahansa, niinku ammatiltas, niin mitä olisit. Mä sanoin lakimies. Heti. En edes miettinyt. Sitten se kysyi, että no mikset ole. Sanoin, etten pääsisi ikinä oikeustieteelliseen. Se sanoi, että no kyllä pääsisit. Mä kysyin siltä, että mitä se haluaisi olla. Se sanoi, että näyttelijä. Puhuttiin siitä ja siirryttiin muihin puheenaiheisiin, mutta mulla jäi kutkuttamaan se ajatus. Vieläkin kutkuttaa. Mutta ei realistisella tasolla. Täytyy katsoa.

Kolmas on täysin riippuvainen ensimmäisestä. Olettaen, että pääsen muuttamaan, niin se on "hanki kissa". Kissaton elämä, kaikessa ihanassa karvattomuudessaan, ei ole mun juttu.

Voisi myös värjätä hiukset.

Okei, tällä hetkellä suurin tavoite on ottaa seuraava askel elämässä. Hankkia asunto, vakkarityö, lemmikki. Maksaa veroja yhteen maahan ja tippua Finnairin alemmalle jäsentasolle kun ei vaan enää lentele pitkin ja poikin Baltianmerta. Rauhoittua, nauttia itsenäisyydestä ja yksinäisyydestä. Silti kun katselin ja naputtelin työhakemuksen joulupäivänä, lähetin eräälle 40 viikkotuntia tarjoavalle perheelle sähköpostia, että minkäikäisiä lapsia.

He tarjosivat kyllä noin 1300 euroa kuukausipalkkaa.