lane boy

Laitoin maanantaina A:lle viestiä, koska en ole kuullut siitä mitään kahteen viikkoon. Tiedän, että se on vähän tollanen. Että sillä on taipumusta kohdella sen puhelinta kaltoin ja olla tavoittamatomissa. Oon jo tottunut siihen, että sen kanssa voidaan liikkua vaikka viikkokin kerrallaan tiiviisti kuin paita ja perse, mutta sitten se tarvii omaa tilaa, omaa aikaa. oon jossain mielessä erittäin samanlainen - mäkin välillä laitan puhelimen do not disturbille ja unohdan sosiaaliset velvoitteet, joita monet mukavammat ihmiset varmasti ystäviksikin kutsuvat. Vitsi vitsi, kyllä minäkin kutsun ja rakastan heitä kovin. Esimerkiksi tää koko ystävät ovat elämän suola -sanonta ei oikein auennut mulle ennen kuin muutin tänne ja ystävistä tuli todellakin paljon muuta kuin "sosiaalinen velvoite".

Mutta niin, tapaukseen A palaten. Tyydyin eilen laittamaan sille vain, että are you still alive? ja perään meinasin heittää, että I worry about you, mutta enpä sitten heittänyt. Näin jälkikäteen mietittynä en voi kuin kysyä itseltäni, että miksi en laittanut. Mikä siinä on niin helvetin hankalaa ilmoittaa ystäville, että ne on tärkeitä ja niistä saatana huolestuu?

A poisti facebookinsa vähän aika sitten ja pallottelee välillä parinkin numeron kanssa - kahden puolalaisen ja yhden ruotsalaisen. Kun vielä tiistainakaan ei kuulunut vastauksia, muhun iski pieni paniikki. Mitä jos se on lähtenyt? Tai mitä jos sille on käynyt jotain? Oli jotenkin hälyyttävää sisäistää, että A:lle voi tapahtua jotain enkä mä saisi ikinä tietää. Ei mulla ole sen perheen yhteystietoja tai aikatauluja, joiden mukaan mennä talolle huutelemaan. Ei mulla ole tietoa sen muista ystävistä täällä tai kotimaassa. Ei mulla ole kuin kaksi puhelinnumeroa.

No, A onneksi vastasi. Erittäin myöhään tiistai-iltana. Viesti oli pitkä ja pahoitteleva, mutta mä en vasten tapojani ollut lähelläkään vihaista. Viestissä luki, kuinka on väsynyt ja oma mielenterveys pelottaa ja kuinka nukkuu päivätkin. Mietin, kuinka toi niin kuulostaa mun ajalta ennen joulua. Ehkä se on joku aupparin puolen vuoden milestone tai jotain, koska A:kin juuri ylitti kuuden kuukauden rajapyykkinsä. En vastannut viestiin sen saapumishetkellä mitään, pistin vain aivot suunnittelemaan lauantaille, jonka aamuna A:n perhe lähtee espanjaan, jotain kivaa. Aivot näkivät mun saman tien A:n ovella kahden valkkaripullon ja hyvän leffan kanssa.

Niinpä näpyttelin takaisin, että text me time, place, grocery list and wine preference. A lupasi kertoa kun tietää paremmin, ja samalla mainitsi, että pakko päästä puhumaan mun kanssa ja että paljon asioita on muuttunut siitä kun viimeksi nähtiin kesäkuun alkupuolella. Mua itsekkäästi eniten pelottaa se, että se on päättänyt olla jatkamatta sopimustaan jouluun asti. Sehän tarkoittaisi sitä, että mun viimeinenkin "alkuperäinen" ystävä lähtee elokuussa.

Odotan kuitenkin lauantaita innolla. Ja hei, ei hätä muutenkaan ole tämän näköinen. Kai. Tänään tapasin yhden virolaisen tytön tästä ihan läheltä ja olen jutellut T:n perheen uuden, mukavalta vaikuttavan aupparin kanssa. Ja elokuussahan tulee taas auppariryntäys kun tulee niitä läpsystä vaihtoja. J:n pikkusiskokin tulee auppariksi J:n perheeseen. Ironisesti sekä T:n perheen uusi että J:n perheen uusi on mun kaimoja.

Olisi hyvä uusi suomisquad. J³.

Muuten Mamma kertoi mulle, että perhe lähtee lokakuussa kahdeksi ja puoleksi viikoksi lomalle. Kelpaa.

hometown

Tämä postaus saa alkunsa Arlandan lentokentällä. Istun ikkunalaudalla pahimpaan nälkään ostettu vitamiinivesi ja geishasuklaalevy vieressä. Taustalla pyörii bussissa aloitettu jakso yhtä sarjaa. Kamala stressi päällä, miten mä meinaan aina missata nämä redeyet.

Bussi nytkytteli moottoritietä sellaista aika tasaista kolmenkymmenen kilometrin tuntivauhtia. Yritin rentoutua ja katsella sarjaa koneelta, mutta pakollakin vilkuili jatkuvasti karttaa ja vertasi ajankulua ja arvioitua saapumisaikaa boardingin alkuun. Syynä ei tietenkään mikään muu kuin se, mitä kaverillekin tekstasin: everyone and their mother is leaving Stockholm. Moottoritie oli aivan tukossa. Kaikilla kolmella kaistalla pois kaupungista nytkyteltiin tasaista tahtia eteenpäin.

Lopulta päästiin Arlandaan. Vaikka mun viimeinen käynti onkin niinkin lyhyen ajan takana kuin pääsiäisenä, täällä oli asiat muuttunut. Remonttia siellä ja remonttia täällä. En meinannut löytää itsepalveluautomaattia. Sitten en meinannut saada maksamaani lisälaukkuun tarroja. Sitten jätin boarding passini koneeseen. Tiskin takanakin oli joku muidu, jonka muroihin oli selkeesti kustu tänä aamuna. Sain kuin sainkin laukun tsekattua, ja vasta tässä vaiheessa tajusin, että oho, en muuten saanut boarding passia. Vähän hassua. Kuikuilin ovelasti käyttämäni koneen suuntaan ja siellähän se lepäsi nätisti. Kävin nolona nappaamassa matkaan mukaan.

Mä en ymmärrä miksei ihmiset osaa valmistautua läpivalaisuun. Ei ole niin vaikeaa. Kaikki pikkusälä takin taskuihin, takki pois päältä ja laatikkoon. Nesteet pakattu jo valmiiksi pussiin ja pussi mielellään pois sieltä laukusta. Tietokone menee omaan laatikkoonsa. Se on niin helppoa. Mutta ei. Aina siellä joku vatipää menee kolme kertaa läpi vyön kanssa ja sitten ihmetellään. Tällä kertaa joku sankari laittoi vaatekassinsa läpi ilman laatikkoa ja henkari jäi jumiin yhteen niistä alustan rullista. Siinä sitten ihmeteltiin oikein kuuden ihmisen voimin, että miksi koneen sisällä on nyt jumi. Ystävällisesti totesin, että mister here put in a hanger without a box. Turvasetä katsoi miestä. Mies oli, että oh, I didn't know. Minä nappasin kamani ja juoksin portille just sopivasti nähdäkseni koneen rullaavan paikoilleen.

Nyt ajattelin rentoutua taas sarjani kanssa. Palaillaan Suomen puolella.

No vähän jos jäi.

Lento oli oikein kiva, istuin rivillä seitsemän ja mukavasti käytäväpaikalla siten, että mun ja ikkunapaikkalaisen välissä ei istunut ketään. Heti turvavyövalon sammuttua avasin koneen ja pistin tulille Orange Is The New Blackin, mutta en ehtinyt kuin kaksitoista minuuttia jaksoon sisälle kun joku mun takaa koputti olalle, että can you not kun hän on menossa vasta kakkoskaudella tapahtumissa X ja Y. Ystävällisesti käänsin konetta ja kysyin, käykö tämä. Kävihän se. Vaihdettiin pari sanaa sarjan mahtavuudesta ja lempihahmoista, ja sitten lento jatkuikin kaikessa rauhassa. Mun laukkukin tuli peräti kolmantena hihnalle! Jee!

Sunnuntaina mun pikkusisaruksella oli rippijuhlat. Istuttiin kirkossa ja jotenkin havahduin taas siihen, miten ihmeellisiä ylipainoisia mutisijoita ja huonostipukeutujia suomalaiset on. Joo, en itsekään ole mikään timmi tyylilyyli, mutta yritän. Tai ainakin haluaisin. Mutta siis tuollakin oli niin monta mauttomasti kirkkoon pukeutunutta pelleä, että huh huh. Yhdellä kolmenkympin paremmalla puolella olevalla naikkosella oli sellainen vesirajamakkaramekko ja neulebolero, joka jätti selkää paljaaksi mekon yläreunan ja boleron alareunan välillä. Tosi kiva.

Heti kotona sain tarjoilijapestin ja kaatelin siinä sitten alkoholitonta mansikkasiideriä vieraiden skumppalaseihin ja valkkaria omaan skumppalasiin. Löysin siinä myös sisaruksen kummista tissuttelukaverin, ja kaatelin sitten sillekin vähän katkerana valkkaria aupairjutuista puhuessa... Olin jo etukäteen panikoinut noita juhlia, koska en millään jaksaisi puhua mun arjesta täällä tai kuunnella tyhmiä vitsejä Ruotsista ("mäpä tiedänkin yhden paikan siinä lähellä... sellanen ku.... gATAN hhAHAHAhahaha" jep) tai vastailla kysymyksiin tulevaisuudesta. Mutta valkkarin voimalla selvisin ja jopa nautin pulisemisesta sekä sukulaisten ja perheystävien seurasta! Lupasin kummitädille ja äidille jopa vähän aktivoitua blogin kanssa. Ehkä. Siis ehkä lupasin. Ja ehkä aktivoidun.

Peacock (Tyskland), 59kr i Systembolaget. 5/5

Nyt oon taas takaisin arjessa. Oli vähän kivaa herätä 5:40 aamulla ja lähteä kuuden aikaan ajelemaan kohti lentokenttää maailman kylmimmässä säässä talvitakki päällä. Hytisin koneessakin päntätessäni vähän englannin kirjallisuutta. Heti kun laskeuduttiin Arlandaan niin tuli hiki. Ei muuta kuin bussilla keskustaan, metrolla kotiasemalle, bussilla kotiin ja suihkuun. Siunasta.

Mulle oli jätetty hieno lista. Tekstasin Mammalle varovasti, että onko kaikki tälle päivälle. Juu. No, pistinpä sitten takaisin litanian kysymyksiä kun mistään ei ollut taas kerrottu mulle. Kuitenkin myöhäisestä kotiintulosta (olisinko ollut kotona 11 aikaan aamulla?) huolimatta selvisin kunnialla läpi. Vein paidat kuivapesulaan, kävin ostamassa Tytölle uudet kumisaappaat, hoidin ruokaostokset, siivosin jääkaapin, pyöritin pyykit, hain Pojan vesiurheiluleiriltä, tein kilosta jauhelihaa pihvejä pannulla paistaen... Hyvä minä.

Poika on koko tämän viikon tosiaan joka päivä leirillä kahdeksasta viiteen. Luksusta. Tytölläkin on kaveri, joka tuli tänään ja on meillä perjantaihin asti. Eli mulle ei jää kuin ruoanlaitto kun lapsilla muita viihdyttäjiä. Jee.

Tänään oltiin Spotifyn talossa sellaisessa kivassa jutussa, jota ehkä avaan myöhemmin. Odoteltiin Mammaa siinä ulkopuolella, Poika nojasi muhun ja Tyttö näpräsi mun takin hihaa. Where's dad? kuului Tytön suusta. Vilkaisin sitä ehkä jopa tietoisestikin vähän säälien, silleen you should know better -meiningillä. Näin Tytön silmistä, että kyllä se tiesi. Se sitten käänsi katseen pois ja jatkoi hihaleikkejään. Silti sattui sanoa, että I don't think he's coming.

Ei se tullutkaan.

if it means lot to you

Pahoittelen jo etukäteen videoista tässä postauksessa, koska ne auttamatta hidastavat selailua. Mutta se fiilis.

Halasin tänään hyvästit kahdelle ystävälle, jotka suuntaavat huomenna Arlandan lentokenttää elämä matkalaukkuun pakattuna viimeistä kertaa. Tai no, tiedä sitten jos tekevät vielä paluumuuton Ruotsiin ja sitten uudelleen paluumuuton Suomeen. Tai jonnekin muualle. Kuitenkin, pointti on se, että molemmat suuntaavat takaisin mitä minä kutsun suomielämäksi. Tiedän, ettei kummallakaan noista ole niin selkeää eroa suomi- ja ruotsielämän välillä kuten itselläni, eli niillä ei varmastikaan tule olemaan mitään ongelmia sopeutumisessa takaisin arkielämään ilman aupparointia.

Mutta minä jään.

Käveltiin tänään T:n kanssa Gamla Stania ja Slussenia yhdistävällä Skeppsbronilla aurinkon laskiessa jonnekin Mariebergin taakse ja jonkun satunnaisen kitaristin lurittaessa lauluja sympaattisella ulkoterdellä. Mä en tajuu miten kukaan voi jättää tän kaupungin tähän aikaan vuodesta, sanoin ja pyörähdin kädet levitettynä kuin kaupunkia syleillen. No arvaa haluisinko lähtee, T sanoi takaisin, ja mä katselin jo itähorisonttiin. Yksinäinen viime kesä palasi nopeasti mieleen, ja jotenkin tuli pieni polte takaisin siihen omaan rauhaan - Slussenin satamakadulle tallusteluun, sinne leiriytymiseen hyvän kirjan ja kesäisien eväiden kanssa. Muistin, miten sääret ruskettuivat kuin itsestään, kuinka luin toinen toistaan parempia elämäkertoja merituulen hyväillessä auringon lämmittämää ihoa.

Mua surettaa, että mun parhaimmat ystävät ovat lähteneet ja lähtevät pois. Huominen on kaikin puolin paska päivä. Huomenna mun parhaimmista parhain ystävä kääntää uuden sivun elämässään ja muuttaa toiselle puolelle maailmaa. Huomenna J lähtee takaisin Suomeen, ja vaikka sanottiin, että nähdään vielä, niin mun on vaikea uskoa. Huomenna T lähtee takaisin Suomeen, ja viettää koko kesän töissä ja sitten toivon mukaan opiskelemassa. Huomenna mä vietän tavallista arkipäivää lasten kanssa, vien ne kouluun ja haen ne koulusta, ja niin edelleen. Hassua kuinka elämä jatkuu.

Tajusin tänään, että tasan kuukausi ja yksi päivä mun viiden viikon kesälomaan. Sitten mulla tuleekin täällä käymään muun muassa äiti ja muutamat toveri. Yhtäkkiä ne yksin satamakadulla hyvän kirjan kanssa istutut auringonlaskut eivät kuulostakaan niin pahalta. Ehkä mä selviän.

skinny love

Ristiriitainen viikonloppu. Ei tässä kai voi muuta sanoa. Kello on yksi maanantain aamuyönä, enkä mä saa unta, joten moi. Niin ja ai niin. S on nyt virallisesti lähteänyt Ruotsista. Ei enää viikonloppureissuja aurinkoiseen Nyköpingiin tai S:n brutaaleja peittorepimisiä sisältäviä aamuherätyksiä tai sitä kun mulla ei ole antaa sille peittoa meillä. Hassua. Tuntuu vähän siltä, kuin pala itsestä olisi lähtenyt. Hassua, ja tyhmää.

Mutta siitä viikonlopusta.

lauantai 6.6.

Vietetään T:n kanssa mukavaa kansallispäivää, saadaan ihan kiva pöytä melkein täpötäyden Friday'sin terassilta ja syödään ihan kivat hampurilaiset. Kierrellään ihmisiä kuhisevalla Kungsträdgårdenilla etsimässä paikkaa, jossa saisi kasvomaalattua Ruotsin lipun poskeen, koska hei, nationaldagen. Lavalla soi hyväntuulinen kantrimusiikki, ihmiset kulkevat iloisesti bissemukit tai viinilasit kädessä keskenään seurustellen. Kaikin puolin hyvä fiilis. Nationaldagenia juhlitaan näemmä kunnon fiiliksellä. Snapchatkin muistanut. No, ei löydy poskimaalauskojua, joten tassutellaan Gamla Staniin ja jumitutaan melkein Kuninkaanpalatsin edustalle, sinne meren ääreen Mister French -raflan eteen. Korkataan ekat alkoholijuomat ja nautitaan kesäsäästä. Nautitaan vielä toisetkin, ja sitten suunnataan vessan kautta Slussenin puolelle nauttimaan vielä kolmannet.

Paitsi mun olotila muuttuu radikaalisti. En saa alkoholia alas, oksettaa, närästää, ahdistaa. Tekee mieli käpertyä sikiöasentoon ja kuolla. Mun puoliksi juotu Smirnoff jää Slusseniin, ja me kivutaan Katarinahisseniin katselemaan pikkuhiljaa laskevaa aurinkoa. Mietitään, kuinka ihana tämä kaupunki on, ja kuinka ei haluttaisi lähteä. Kuinka kuulutaan tänne.

Fiilistellään aikamme ja suunnataan sitten baaria kohti. Ensimmäisen kerran meinaan tyhjentää vatsalaukun sisällön Hornsgatanille, ja toisen kerran Dovasin vessaan. T hakee itselleen juoman ja mulle vesilasin. Olotila senkun pahenee - vesi tuntuu aluksi auttavan, mutta kun olen kitannut siitä puolet niin tekee mieli kuolla kahta kauheammin. Lopulta sanon T:lle, että nyt täytyy mennä. Ärsyttää, harmittaa, vituttaa ja surettaa, että oon tällanen T:n vikana viikonloppuna. Ne ajatukset siirtyvät kuitenkin nopeasti syrjään kun meinaan heittää massusmoothieni portsarien jalkoihin. T painaa edellä ja mun tekee mieli vaa pyytää anteeksi uudelleen ja uudelleen. Päästään metroon, multa tulee melkein ylös vielä kaksi kertaa - kerran ennen T:n pysäkkiä ja toisen kerran sen jälkeen.

Selviän metrosta ulos fillarille ja poljen hitaasti mutta varmasti kunnes on pakko pysähtyä. Keskityn hetkeksi vain hengittelemään ja jatkan sitten matkaa. Ensimmäisen kerran oksennan kyynelsilmin noin kilsan päässä meiltä, keskellä pientä ja hiljaista katua, jonka asukkaat varmasti osaavat arvostaa harmaankirjavaa lätäkköä niiden kotikadulla. Oksennan vielä toisenkin kerran, ja kolmannen ja neljännen ja viidennen, kunnes en saa kuin läpinäkyvää nestettä ulos. Itkettää ja tekee mieli soittaa äitille. Kello on kuitenkin lähempänä puoli kahtatoista, joten en soita. Sen sijaan syljeskelen aikani paskaa jälkimakua pois suusta, rukoilen voimia kotimatkaan ja pyyhkäisen vähän oksennusta pyörän tangoltakin.

Pääsen kotiin ja suuntaan suoraan omaan kylpyhuoneeseeni. Tyynesti vaihdan yövaatteet, pesen kädet ja asetun polvilleni vessanpöntön ääreen. Kaon ja kaon ja kaon, kunnes oksennusrefleksi antaa periksi ja heittää lisää ulos. Ovelta kuuluu koputus ja joku kutsuu mua. Saan ulos vain heikon yeah? kysymyksen. Ovi avautuu, mutta mä en voi edes katsoa tulijaa kun kyyneleet polttavat silmissä ja vatsahapot kurkussa ja oh god here we go again. Mamman ääni kysyy, että oonko okei. Sanon, että joo. Mamma on hetken hiljaa, toteaa sitten, että okei, ja lähtee hyvänyöntoivotuksien kanssa.

Mä oksennan vielä kunnes mitään ei tule enää ulos. Huuhtelen suun, pesen hampaat. Otan hetken breikin sikiöasennossa kylppärin pehmeällä matolla. Olo on yhä kamala, haluan soittaa äitille ja mietin vain, että mikä mua vaivaa.

Mieleen tulee T:n heitto baarista, että mitä jos oon raskaana. Muistelen viime kertaa ja lasken lyhyellä matikalla aikaväliä ja muita oleellisia tekijöitä. Kaiken logiikan mukaan koko homma on kuitenkin miltei mahdoton. Ajatus on silti ikävä ja jää päällimäiseksi mieleen. Mitä jos. Ryömin lähemmäs vessanpönttöä jos vielä jotain tulisi ylös. Kuten alkio, tai sikiö, whatever.

I wish I was home, aivot toteavat nätisti englanniksi ja nyökyttelen itsekin vessanpöntön syvyyksiin tuijottelessa. Koti tarkoittaa oven takana huolestuneesti koputtelevaa ja oksuämpärin sängyn viereen tuovaa äitiä. Mua itkettää, koska en tiedä mitä mun kropalle tapahtuu enkä ymmärrä mitä se yrittää kertoa mulle. Lopulta kurlailen suun taas puhtaaksi, pesen naaman ja tuijotan sitten itseäni peilistä.

Ärsyttää suunnattomasti. Mietin kun oltiin pari viikkoa sitten T:n kanssa baareilemassa, ja mietin miksi mulla nyt just piti olla tällainen olo. Katselen hetken kattoa ja räpyttelen kyyneleet pois, raahautuen sitten sänkyyn. Avaan mun ja äidin viestiketjun puhelimesta. En saa mitään kirjoitettua. Suljen keskustelun, avaan ikkunani apposen auki ja hengitän yöilmaa sisään, ulos, sisään, ulos. Naapurissa on juhlat, David Guettan ja kumppaneiden Hey Mama raikuu iloisesti naurunremakan ja lasien kilistelyn yli.

Ärsyttää ja pelottaa.

Käperryn sänkyyn sikiöasentoon, koska silloin ei ole ihan niin paska olo. Tekee mieli soittaa T:lle, että hei, mulla on nyt parempi olo, mennään takas. En soita, koska valehtelisin kaikille. Varsinkin itselleni. Sen sijaan laitan sille oksu-updaten ja sitten puhelimen pois. Hengittelen taas hetken epäuskoisena omaa kroppaa kohden - ei siellä VOI olla enää mitään oksennettavaa - kunnes pystyn taas makaamaan kyljelläni.

Aina välillä unohdan, ettei äiti olekaan täällä. En voi soittaa sille tosta vaan keskellä yötä enkä voi pyytää äitiä tuomaa apteekista sitä tai tätä. En voi itkeä äitille huonoa oloa enkä voi pyytää sitä varaamaan mulle lääkäriaikaa. En oo ikinä potenut koti-ikävää tai muuta, mutta ois kiva jos äiti olisi taas lähellä, automatkan päässä tai edes samalla aikavyöhykkeellä. Mut ei niin ei. Kai tässä jotenkin kasvaa ihmisenä kun itkee yksin selittämätöntä huonoa oloa kylppärin lattialla. Ehkä.

sunnuntai 7.6.

Herään aamulla inhimillisiin aikoihin kellon soidessa. Päätettiin mennä T:n kanssa seuraamaan tänään vahdinvaihtoa Kuninkaanpalatsille. Vartin yli yksi. Laitan T:lle nopeasti varmistusviestiä, vilkaisen puhelimen notificationit kuitenkaan avaamatta yhtäkään ja laitan sitten timeriin puoli tuntia. Ja sitten kymmenen minuuttia. Ja sitten viisi minuuttia. Ja sitten kolme. Sitten nousen ylös.

Talo on kerrankin hiljainen kun kaikki Pojan futismatsissa, joten laittaudun kaikessa rauhassa ikkunat auki ja musiikkia luukuttaen. Olo on parempi kuin eilen, ja kurniva nälkäkin murisuttaa massua. Mitä nyt päätä särkee ja kitalakeen sattuu. Poljen silti kiireenvilkkaa metrolle, hyppään punaiselle linjalle ja matkaan Gamla Staniin. Matkalla tekstailen äidin kanssa, ja se heittää, että ehkä sain ruokamyrkytyksen eilen. Googletan, ja olen epäileväinen. Sitten esiin nousee, että mun annoksessa oli pekonia ja T:n ei. Ne pekonit eivät kyllä olleet mitään erikoisen herkullisia eilen. Epäilyttää, mutta saavun Gamla Stanin pysäkille ja keskeytän pohtimiset. Sieltä lähdetään T:n kanssa yhtä matkaa jo ihmisiä vilisevälle aukiolle, jossa peltipottapäät ohjaavat meidät oikeille paikoille.

Seurataan koko episodi alusta loppuun, T:n puhelin kuolee neljän minuutin videokuvauksen jälkeen vähän ennen mun kamerakäden puutumiskuolemaa. No, onpahan tämäkin nähty. Mietin ääneen, miten paljon palkkaa orkesteri-ihmiset saavat, ja totean, että kyllä mäkin osaisin tuolla soittaa lautasia ja kävellä tietyssä muodostelmassa samaan aikaan. Ei varmaan tarvitsisi edes osata ruotsia.

Lopulta purkaudutaan muiden ihmisten mukana ja suunnataan Kungsträdgårdenille Maxiin tällä kertaa. Otetaan originalmålit, ja vaikka mulla olikin tapponälkä, huomaan, etten saa ruokaa oikein alas. En edes yritä. Puolet törkeän hyvänmakuisesta hampparista jää syömättä ja ranskalaisistakin lojuu varmaan kolmasosa koskemattomina. Ainakin mun originaldippi saa paikan T:n tarjottimelta. Ei mennyt hukkaan se kuusi kruunua, joka siitä piti maksaa.

Taivas meinaa heitellä vettä siinä vaiheessa kun lähdetään kävelemään Hötorgetille. Oon jokseenkin epäileväinen mun olosta, mutta ei närästä eikä heikota, eikä ole kuin vähän paha olo, joten eh, whatever. Suunnataan vuoden aikana varsin tutuksi tulleeseen leffateatteriin, katsellaan hetki valikoimaa ja lopulta otetaan kaksi lippua Spy-leffan alkuillan näytökseen. Koska aikaa on vielä pari tuntia, kierrellään torilla pystyssä olevaa loppista.

Selaillaan ensin laatikkokaupalla leffoja, ja sitten kierrellään katselemassa kirppiskrääsää. Tuntuu, että paikalla on vain vanhoja ihmisiä myymässä vanhaa roinaansa alkaen jo elämää nähneistä astioista ja aterimista vähintäänkin epämääräisen näköisiin koriste-esineisiin. Siitä huolimatta hipelöin ja meinaan ostaa ainakin kahdeksaa erilaista taalainmaanhevosta.

Lopulta palataan leffapöydän ääreen ja aletaan päättäväisesti käydä laatikoita läpi. T:lle löytyy peräti neljä elokuvaa, ja mä suureksi yllätyksekseni löydän sieltä kaksi suoranaista harvinaisuutta - en ole ikinä edes nähnyt näiden DVD-kansia. Ilmoitan sedälle laatikkoraidin lopuksi, että mulla on kaksi leffaa. Se kertoo, että saisin kolmannen sillä samalla hinnalla. Sanon, että ei kiitos, ja setä kohauttaa olkia. 30 kruunua vaihtuu uudenveroisiksi Snatch- ja Green Street Hooligans -leffoiksi.

Leffat kainalossa mennään mun pyynnöstä Adidaksen liikkeeseen. Olin jo Urban Outfittersillä kuolannut niitä peach-kuosin tuotteita, joten ajattelin tsekata merkkiliikkeen laajemman valikoiman toivossa. Vaan vielä mitä, stellat siellä vaan. Vähän pettyneenä tassuttelen T perävanassa ulos ja lohdutukseksi pysähdytään Granitiin. Ostan uuden lasipurkin, metallipurkin, messinkikoukun ja dymon. Lohdutukseksi.

T mun ostoksille naureskellen kertoo pihalla, että on itse paljon pihimpi rahan kanssa. Niin mäkin! totean, en mä tuhlaa rahaa mihinkään turhaan! Lause pääsee hädin tuskin loppuun asti kunnes muistan kädessäni olevan Granit-kassin ja T:kin nauraa. Niinpä niin.

Skipataan Granitin ja Akateemisen välissä oleva American Apparel, ja mennään suoraan kirjakauppaan. T etsii jotain tiettyjä ruotsalaisia kirjoja, mutta mun silmään osuu Donna Tarttin The Secret History, jota olen etsinyt kissojen ja koirien kanssa vaikka kuinka kauan. Nappaan sen mukaani. Kassatäti toteaa, että it's reeeeeally good. Hymähdän, että jag vet, koska niin.

Shoppailut jatkuu vielä T:n puhelinkuorimetsästyksen ja leffaeväsostoksien parissa, ja sitten valutaankin jo takaisin. Katsottiin jotenkin alkamisaika väärin, ja yritetään sisään jo viideltä. Ihan vain tajutaksemme, että leffa alkaa 17:40. Tapan aikaa snapchattailemällä, ja meidän lähellä istuva nuori pariskunta tappaa aikaa nuoleskelemalla oikein eroottisella äänenvoimakkuudella. Aika kuitenkin vilahtaa ohi ja lopulta päästään istumaan. Kadun mun leffaeväitä, mansikoita ja vitamiinivettä, noin viisi sekuntia saliin saapumisen jälkeen - jossain sihahtaa auki kokis ja mun takavasemmalla joku syö sipsiä.

Spy on hyvä. Nauran, kauhistelen, ooh aah -ilen, kiemurtelen tuolissa, kuiskailen T:lle, henkäilen, ja nauran vähän lisää.

Poistutaan leffan tasosta positiivisesti yllättyneinä sateiseen Tukholman iltaan. Haetaan Coopista vielä eväitä illaksi (sitä sipsua ja kokista...) ja suunnataan sitten metroon. T jää pois omalla pysäkillään, ja mä rukoilen koko loppumatkan, että meillä ei sada. No, niin vaan sataa, ja mä olen totta kai taas fillarilla. Pyöräilen kuitenkin reippaasti kotiin noin viidessä minuutissa ja hipsin yläkertaan vain vähän kosteana. Viileä suihku tekee terää, ja tiedostan jollain tasolla, että tukkakin pitäisi pestä, mutta ei vaan jaksa. Niinpä lysähdän sänkyyn leikkimään uuden lelun eli dymon kanssa. Kaadan itselleni samalla mukillisen kokista ja korkkaan siinä samalla sipsutkin Orphan Blackin pyöriessä näytöltä.

Tulee pala olo kolmen sipsun ja puolikkaan kokislasin jälkeen.

Itsekseni muristen liimailen dymolaput paikoilleen, laitan herkut ja koneen pois, ja kaivaudun taas hengittelyyn keskittyen peiton alle. Voi vittujen vittu. Lojun pimeässä ja viileässä huoneessa pari tuntia ihan hiljaa, kunnes on pakko nousta. Käyn pesemässä naaman ja hampaat - taas - ja palaan sitten sänkyyn. Uni ei tule, ei sitten millään, joten avaan koneen, ja ta-dah, tässä sitä ollaan!

Kunpa tää olotila loppuisi jo. Oon täällä jotenkin tajunnut, kun niitä sairaslomapäiviä ei oikeastaan ole ja niin edelleen, että sitä ei ikinä osaa arvostaa omaa terveyttään. Tai niinkun tarkoitan, että silloin kun on täysin terve, ei osaa ajatella, että ai vitsi onpa kiva kun nenä ei ole tukossa ja henki kulkee! tai että ei kyllä tunnu hassulta missään päin kroppaa, kuinka siistii! Pitäisi osata. Yritän jatkossa.

Hyvää yötä. Tänään alkoi T:n viimeinen viikonpuolikas. Sitten sekin lähtee. Mua surettaa ihan hurjana, koska T ja S ovat mun ehdottomasti parhaita ystäviä vaikka meillä ei sitä yhteistä aikaa olekaan kuinka viime vuoden syyskuusta alkaen. Tiedän ja toivon, että tullaan pysymään yhtä läheisinä, mutta samalla alitajunta muistuttaa, että tossa välissä on sellainen pikkujuttu kuin Itämeri. Välimatka nimittäin tekee hassuja ihmissuhteille. Minä jos joku tiedän.

No, sovittiin keskiviikoksi leffatreffit T:n viimeisen kokonaisen päivän kunniaksi, ja ensi viikolla mulla tulee uusi tuttavuus Suomesta! Eräs Suomessa aupparina oleva tyttö tulee juhannusta edeltäväksi viikoksi tänne, ja lupauduin olemaan suomikontakti ja esittelemään Tukholmaa hänelle. Päästään myös tappelemaan hengitystilasta ihmisvilinään, sillä lauantaina täällä on kuninkaalliset häät. Hohhoijaa. Mitäköhän siitäkin tulee.

mykonos

Istun autossa kaikessa hiljaisuudessa silmät kiinni. Vien julmasti parkkipaikan täpötäydeltä kakkosriviltä, koska en halua palata kotiin. Siellä odottaa kolme nälkäistä poikaa, ja apparin penkillä odottaa kolme erilaista sushiannosta. Liten med fem rullar och fyra lax, mellan med bara lax, mellan med två avocado, fyra rullar och fem lax, sain soperrettua sushipaikassa, ja nyt on vähän ylpeä olo. Puhelin soi, mutta en jaksa vastata. Siellä odottaa jo muutenkin monta vastaamatonta viestiä. Yksi koululta koskien Tytön eilen alkanutta luokkaretkeä ja muutoksia suunnitelmiin, kaksi Pojan futiskaverin äidiltä ehdottaen kimppakyyteilyjä, muutama kavereilta ja kolme how is it going -viestiä tänään ennen puoltapäivää työmatkalle lähteneeltä Mammalta.

AUX-piuhan päässä soi Handsome Ghostin Blood Stutter, ja mua väsyttää ihan tajuttomasti. Hämärä parkkihalli ei tee hyvää kun kaipaa unta. Mieleen nousee epämääräinen muistikuva viime talvelta kun Poika oli koko ajan kipeä ja Mamma oli sen kanssa kotona, ja mä olin niin niin niin väsynyt, että otin aina kauppareissun yhteydessä torkut autossa. Voi niitä aikoja. Hassua, että kaikesta on jo niin pitkä aika.

Vilkaisen puhelinta, ja huomaan, että Pappa soitteli. Näppäilen bluetoothin päälle, ryhdistäydyn kuskin paikalla. Turvavyö kiinni ja auto päälle, ajotietokoneen yhteystietohakuun Pappa ja sen työnumero, josta soitto oli tullut.

Hey, forgot to tell you that I have a dinner meeting tonight. Won't be home until 10pm or so. Not a problem, right?

Peruutan autoa pois ruudusta, mutisen homman olevan all good ja peruutustutkan aggressiivinen piippaus pelastaa vapaana juoksennelleen taaperon just ja just. Mulkaisen pahoittelevan ja vihaisen sekaiselta näyttävää isää aurinkolasien takaa. Parkkihallin seinällä on muistutus kuudennesta päivästä ja poikkeusaukioloajoissa. Pitäisi käydä Systembolagetissa ennen lauantaita. Pitäisi myös siivota auto. Imuroida. Miettiä ruokalistoja loppuviikolle. Lenkkeillä.

Niin paitsi olen kotona kiinni ainakin kymmeneen asti. Ja kymmenen jälkeinen lenkkeily ei sovi mun uuden unirytmin pakottamiseen.

Ajan kotia kohti vallan sutjakkaasti jonkinlaisessa transsissa, joka ei murru ennen kuin eteen kaartaa köröttelemään sellaisella vehkeellä (yritin hakea oikeaa nimitystä googlen avulla, mutta mun "scooter for fat people" haku ei antanut muita tuloksia kuin scooter for fat people) mummu. Takana roikkui yksi lapsi ja edessä toinen. Siinä sitten körötellään 20km/h lähemmäs puoli kilometriä kunnes mummo lapsineen kaartaa jonnekin omille teilleen.

Kotona on uhkaavan hiljaista. Väsymys kiittelisi, mutta koska pitää valvoa sinne kymmeneen asti, oon enemmän ärtynyt kuin kiitollinen hiljaisuudesta. Puran kauppakassin, perkailen kaupasta omaksi ilokseni ostetut mansikat ja istun sitten koneen ääreen fiilistelemään pikkusisarukseni rippijuhliin kasaamaani soittolistaa. Mietin, mitä niistäkin tulee. Sukulaisia. Harkitsen hetken kaverille soittamista, että tulee sinne sitten pitämään mulle seuraa ja leikkimään poikaystävää jos joku keksii kysäistä niistäkin asioista. Olenhan mä jo yli kaksikymmentä vuotta. Mietin, mitä kerrottavaa mulla on mun elämästä.

Mitään sen kummempaa ei tule mieleen.

Katselen huvikseni tammikuulle lentoja Kanadaan, ja sitten lentoja Uuteen Seelantiin. Budjetti irvistää jälkimmäisien meno-paluulentojen hinnoille, joten vaihdan matkakohteeksi Islannin. Eksyn selailemaan islantilaisia autovuokraamoja ja kaavailemaan reittiä saaren ympäri.

How are things välähtää näytölle.

all good lähtee takaisin, ja toivon, että se riittää.

Heivaan islantiunelmat veke, vähän katkerana. Muistan, että S:n huoneen seinällä luki isolla, että älä haaveile. Muistan, että katsoin eilen Shia LaBeoufin motivoivan videon ja tunsin piston sydämessä, koska stop. giving. up. kuulosti tosi syyttävältä kun Shia sanoi sen katsoen näytön läpi mua suoraan silmiin. Suljen läppärin.

Pyörittelen käsissä puhelinta, koska kello on vasta kymmentä vaille kuusi. Avaan Facebookin messengerin, luon uuden keskustelun sen tytön, jonka S nappasi matkaan mukaan lentokoneesta sunnuntaina, ja yritän saada jotain järkevää aikaiseksi. En saa. Pyyhin kaikki epämääräiset hei mulla ei ole kohta enää kavereita ootko mun kaveri -viboja tihkuvat sanat pois ja luovutan suosiolle.

Huudan pojat syömään. Ne juoksevat alakertaan ylitsevuotavan innokkaina, koska sushi. Katan pöydän pikapikaan ja istun takaisin läppärin ääreen, koska mitäpä muutakaan tekisin. Odotan innolla kun kaverit lähtevät ja mun vastuulle valahtaa Pojan kotiläksyjen valvominen. Pitää auttaa sitä matematiikassa ja äidinkielessä. Pojat puhelevat luokkakavereista, jotka pitävät myös sushista. Mua ärsyttää, koska jotenkin niin rikas meininki taas. Mun lapsuudessa oli lähes tulkoon aina vain kotiruokaa. Mäkkiruoka tai kotipizza oli luksusta. Mutta niin, different times, different lives.

Kaivan mansikat jääkaapista ja napostelen niitä samalla kun katselen Tampereen yliopiston kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikön nettisivuja. Ne kun tulevat kysymään kuitenkin. Sukulaiset juhlissa, Mamma kun lähden, äiti kun palaan kotiin.

Mitä sä ajattelit nyt sit tehdä?

Jaa a.

some kind of heaven

Oli pakko lukea edellinen postaus, että mitä mä olen tänne viimeksi kirjoitellut. Toukokuussahan tuli kirjoitettua ennätysmäiset kuusi (6) postausta. Vau. Hyvä minä. Way to go. Such proud.

Suomen viikonloppu oli ja meni, ja mun ainoa googlehaku koko reissun aikana oli "ideapark öppettider". Rutisin jo etukäteen kaikille, että ei millään huvittaisi mennä, koska matkustus Brommaan, lento Helsinkiin, matkustus Helsinki-Vantaalta kotikaupunkiin, ja alle 48 tunnin päästä sama takaisin. Vaikka se itse Suomessa vietetty aika olikin kivaa ja näin vissiin ne kolme (ja niistäkin yksi muuttaa suunnilleen viikon päästä maailman toiselle puolen) ainoaa ystävää, jotka mulla mun kotikaupungissa on, niin toi matkanteko oli uuvuttavaa. Heti kun laskeuduttiin takaisin Brommaan ja turvavyövalo sammui, pistin ruotsipuhelimen cellular datat päälle, ja heti olikin vastassa email jos toinenkin Mammalta. Tee sitä ja tee tätä. Paluu arkeen.

Silti kun lähemmäs klo 23 kaaduin mun raidallisiin IKEA-lakanoihin ihanan tutulla tavalla natisevalle ruotsisängylle, niin koin olevani kotona. Tuli se tuttu matkanjälkeinen oma sänky, paras sänky. Huoneessa oli kaikki just eikä melkein kuin olin ne jättänyt, ihan tutuilla paikoilla. Kaivoin yöpöydän vaatekasasta yövaatteet ja samalla lattialle tipahti se helvetin jumpsuit, joka oli ollut tarkoitus ottaa viikonlopun juhlintoihin, mutta kappas keppanaa kun se jäikin tänne kotiin. No, what can you do ja niin edelleen.

Maanantaiaamun herätys ei ollut taas neljän tunnin yöunien jälkeen mitenkään loistokas, mutta reippaasti vedin freesit housut jalkaan ja freesin paidan päälle ennen kuin suuntasin lapsia herättelemään. Poika oli jo hereillä, luki sängyssä ja kuulosti ahdistavan rosoiselta ja tukkoiselta. Myöhemmin alakerrassa Mamma ilmoittikin, että Poika ei mene tänään kouluun. Teki mieli hypätä ikkunasta alas. Harmi, että oltiin alakerrassa.

No, selvisin päivästä like a fucking champ! Jopa pelasin eri pelejä aina kun poika ilmestyi huoneestaan kyllästyneenä rest&read-meininkeihinsä. Pojan puolustukseksi täytyy myös sanoa, että se oli tosi kiva koko päivän eikä kertaakaan kitissyt videopeleistä tai mistään muustakaan, ja teki jopa matikan läksyt kun selitin sille helpoimman tavan laskea kuinka monta prosenttia X on Ystä. Iltapäivän päätteeksi hain Tytön koulusta ja en tiedä mikä siinä on, mutta sen kanssa seurustelu saa mut aina paremmalle tuulelle. Varsinkin nyt viime viikkoina ollaan löydetty hyviä puheenaiheita ja käydään välillä pitkiäkin keskusteluja joistakin asioista, ja Tyttö on niin hiton fiksu, että mäkin nautin noista meidän keskusteluista. Oon aika varma, että tällanen sisarussuhteen pitäisi olla.

Pakkailtiin Tytön kanssa sen leirikoulua varten ja kaikki olikin hyvin aina siihen asti kunnes Mamma tuli kotiin. Sitten kaikki meni ihan boom, ja dinnerin päästyä pöytään mä katosin yläkertaan, koska en vaan jaksa. Tyttö draamaili ja Poika valitti ja Mamma oli ihan hukassa.

Mutta ilmeisesti suoriuduin tosta maanantaista niin hyvin, että ansaitsin jotain hyvä karma -pisteitä, koska tää päivä on ollut tähän mennessä loistava. Yöllä tuli toki taas pyörittyä ja hyörittyä niin että toi 6:40 herätys ei tuntunut taaskaan erityisen mukavalta, mutta heti ensimmäisenä sain käteen loput palkasta, ja setelinipussa oli 1500 kruunua ylimääräistä. Sitten Mamma kertoi mulle, että poika menee tänään leikkimään suoraan koulusta kaverin luo eikä sitä tarvitse hakea ennen kuin 18:30. Ja matkalaukun alakerrassa nähtyäni muistin, että Tyttö lähtee tänään sinne leirikouluun. Ja että siivooja tulee tänään. Ja että kävin tän päivän ruokaostoksetkin tekemässä jo eilen.

Niinpä heitin lapset koululle, olin Tytön halailtavana ja saatin sen bussille, ja sitten kotiin ja sänkyyn. Katselin jotain rästiin jääneitä tv-sarjoja jonkin aikaa kunnes alkoi väsymys painaa, ja sitten torkuinkin muutaman tunnin siten, että heräilin kolmen jälkeen. Oi oi. Elämän pienet ilot.

Nytkin kello on vasta 20 yli neljä. Mulla ei ikinä ole ollut näin pitkää päivävapaata arkipäivänä. Kamalaa. En tiedä mitä teen. Ehkä pitäisi vihdoin ja viimein kertoa siitä viikonlopusta, jonka vietin S:n luona Nyköpingissä? Olis ainakin kuvia. Mutta kun ei jaksaisi. Katsoin suomisängyssä yöllä hereillä maatessa niitä videoita meidän minireissulta Tullgranin linnalle, ja salaa toivoin, että asiat ei ikinä muuttuisi ja että voisin aina asua Ruotsissa näiden ihmisten ympäröimänä.

Mutta asiat muuuttuu ja mä en voi.