blood stutter

Taisin toissapäivänä nuolasta ennen kuin tipahti.

Postauksen jälkeen nukuin, sitten kävin kaupassa, sitten hain Pojan koululta ja heitin hallille, sitten aloitin päivällisen kotona, sitten hain Tytön ja heitin pianotunnille, sitten kävin uudelleen kaupassa, sitten hain Tytön, sitten haettiin Poika ja sitten suunnattiin kotiin.

Juuri ennen kotipihaa muistutan, että tänään täytyy sitten tehdä kaksi sivua matikkaa. Poika huutaa, että ei muuten pidä. Sanon ensimmäistä kertaa tämän parin päivän aikana, että you're being unreasonable, koska mun mielestä ei ole syytä vetää pultteja tosta. No, herra huutaa ja kirkuu takapenkillä minkä keuhkoista lähtee, ja kun olin peruuttanut takapihaan, löin ovet lukkoon ja napsahti vähän itselläkin. Käännyin ja korotin ääntäni, oikein selkeästi artikuloiden kysyin, että miksi huudat. Takaisin huudettiin, että no koska säkin huudat ja koska sä keskeytit mut. Odotin, että huuto lakkasi, sitten avasin suuni ja sain yhden sanan ulos kun huuto alkoi uudestaan, tällä kertaa vastaväitteenä olevan vanha tuttu you're being mean to me, nobody loves me, everybody hates me. Noustiin autosta ulos, Pojalle lätkäkamat mukaan ja mitä tekee hän heti kun saa ison ja painavan lätkäkassinsa (sellainen perässävedettävä malli) käteensä? No, ajaa sillä Tytön jaloille. Näin ihan omin silmin, ja kysyin, että miksi teit noin. Vastaus oli, että en tehnyt, Tyttö käveli siihen ihan itse. Tätä samaa jankkausta käytiin kunnes Poika aloittaa taas huutamisen ja kirkumisen, nyt myös itkien. Lopulta en saanut koko huudosta enää selvää, ja luovutin, kävellen etuovelle.

Siellä huuto jatkui ihan "provosoimatta" ja mä halusin painaa asian villaisella ja astua vaan sisälle. Mutta ei, mä en tiedä mikä mua vaivaa, koska mä kysyin uudelleen, että what am I doing that is so mean. Vastaus oli epäselvää huutoa. Tätä kysyin rauhallisella ja tasaisella äänellä noin kymmenen minuutin ajan, ja vastaus oli aina because you just are ja kirkumista, että ovi auki. Muistutin aina välissä, että you're being unreasonable. Tyttö seisoi vähän taka-alalla hytisemässä, että siinäpä kaikki kärsittiin kunnes huokaisin ja avasin oven. Patistin Pojan laittamaan lätkäkamat pesuun ja Tytön auttamaan dinnerin kanssa. Poika meni sitten mököttämään hetkeksi ylös, ja ruokapöytään palasikin kuin eri Poika.

 
(Kuinka vaikeita sanoja viidesluokkalaisella voi englannissa olla???)

Sanoin Mammalle, että nälkä + väsymys, mutta kyllä mä tiedä, että ihan bullshittiä. Se on vaan ton luonne. Poika on luonteeltaan, persoonaltaan unreasonable.

Päivällisen jälkeen tehtiin matikanläksyt Pojan sängyssä poika mun kainalossa ja sitten mentiin ihan rauhassa nukkumaan.

Tänään aamulla kävi mitä olin jo enteillytkin: Tyttö kipeänä. No, ei siinä mitään, hän jatkoi unia ja sovin Pappan kanssa, että lähetän sähköpostia opettajille. Poika heräsi ongelmitta (sen jälkeen kun olin maanitellut Tytön hakemaan sen äidin ja isän sängystä...) ja mun mansikkahilloon sekoitettu lääke meni alas ongelmitta ilman yhtäkään vastalausetta kun tomerasti totesin, että jos syljet ulos niin on välittömiä seurauksia. Syötiin aamupala, pestiin hampaat, pakattiin reppu - oltiin valmiita kymmenen minuuttia ennen lähtöaikaa. Niinpä leiriydyttiin sohvalle lukemaan kirjoja, minä hostien suosittelemaa kirjaa Tytöltä varastamallani iPadilla ja Poika jotain nuortenkirjaa Samsungin tabletiltaan. "Kirjoja".

Heitettiin matkalla Pappa metrolle ja sitten Poika koululle ja itse takaisin kotiin. Tyttö oli sillä välin noussut ylös. Tyttö on onneksi helppo lapsi, varsinkin verrattuna Poikaan: sanoin, että mie nukun nyt pari tuntia, ja kun heräsin kolmen tunnin aamupäikkäreiltä niin Tyttö oli tehnyt rästiläksyt, itselleen pannukakkutaikinan valmiiksi lounasta varten, lukenut neljännen Harry Potterin loppuun ja aloittanut viidennen. Mamma sitten soitteli, ja sovittiin, että käydään lounaan jälkeen lastenlääkärillä pyörähtämässä.

Tultiin kotiin keuhkoviruksen ja kolmen jätskitötterön kanssa.

 

Löhöiltiin kotona lueskellen ja mä kävin siinä nopeasti lenkilläkin, koska illalla Poikakin olisi kotona ja vanhemmat tulisivat arvatenkin vasta yhdeksän eli nukkumaanmenoajan jälkeen. Sitten kuskasin pojat nopeasti koululta shakkikerhoon, ja automatkan aikana vähän aistin, kuinka Pojan mitta alkaa olla täynnä ja kuin ne ei shakkikaverin kanssa enää olekaan parhaimpia kaveruksia. Suljin korvani näiltä särkyvän ystävyyden undertoneilta ja jammailin loppumatkan Fall Out Boyn uutta albumia.

Tää tunne vain vahvistui kun puolitoista tuntia myöhemmin hain pojan ja alkoi loputon valitus shakkikaverin käytöksestä. Pojalla oli myös kuulemma päänsärky ja korviin sattui, mutta molemmat ongelmat haihtuivat sillä sekunnilla kun mainitsin, että okei, meet sitten suoraan sänkyyn eikä mitään elektronisia laitteita. Kotona syötiin taas, sitten lapset pelasivat yhdessä. Peliajan päätyttyä (sama 30 minuuttia kuin joka ainoa jumalan päivä ellei olla erikseen sovittu) alkoi järisyttävä kitinä siitä, kuinka mä olen ilkeä ja kuinka hänellä ei ollut aikaa tehdä asiaa X. Ilmoitin tyynesti, että ei ole minun ongelmani kuinka hän ajankäyttönsä suunnittelee. Valitus jatkui, ja samalla poika pelasi futiksella ignooraten mut ihan huolella. Nappasin pallon itselleni, ja siitäpä alkoi kirkuminen ja huutaminen taas. Ja itkeminen, tietenkin. Huoh. Mutta menipä sentään suihkuun.

 

Loppuilta sujui rauhallisissa merkeissä ja viisi yli yhdeksän kun Pappa tuli kotiin, Poika oli jo nukkumassa ja Tyttö luki sängyssä kirjaa. Rupaltetiin kasuaalisti niitä näitä päivästä, ja olin jo lähdössä nukkumaan kun Pappa kysyi, että onko Poika aiheuttanut mulle ongelmia. Sanoin vaan, että nothing out of the usual, ja Pappa hymisi tietäväisenä. Päätin sitten avata muutenkin suutani, ja kerroin kuinka se manipuloi varsinkin äitiään, ja Pappakin totesi, että Poika on hyvin dramaattinen persoona ja mielellään kokeilee rajojaan. Puhuttiin aika pitkään, ja jotenkin tosi kevyt olo nyt jälkikäteen kun en ole ikinä ollut ton isän kanssa oikein kunnolla tekemisissä kun se aina herää ja lähtee töihin sillä välin kun mä oon lasten kanssa lähdössä koululle tai koululla, ja se tulee illalla kotiin kun mä oon jo tyyliin nukkumassa. Viikonloppuisinkaan ei oikein törmäillä.

Viimeiseksi se totesi, että hyvä kun ollaan samalla sivulla ja että mun ei missääni nimessä odoteta ottavan vanhemman roolia ja että thanks for dealing with his bullshit, I mean it. Ehkä sydäntälämmittävin kiitos ikinä.

talking body

Yli viikko taas viime postauksesta. No. Mitäs tässä. Arki rullannut ja niin edelleen. Viikonloppu vierähti puoliksi töissä ja puoliksi Nyköpingissä, viikot on menneet rutiinia toistellen ja nukkuen. Ostin uudet kengät ja tein melkein viidelläsataa tuhoja Zara Homen alennushyllyllä. No, ainakaan vaatekaappi ei ole kasvanut.

Mamma lähti tänään taas työmatkalle. Ihan kuin paluu arkeen ei ole ollut tarpeeksi kivulias jo muutenkin. Eilen aamulla Poika taas potki ja löi kun yritin herättää sitä, huutaen samalla kuinka vain äiti saa hänet herättää. Ilmoitin sitten asiallisesti, että oot jo aika iso poika ja mähän sut herätän melkein joka aamu. Valitus muuttui huudoksi, ja jossain vaiheessa huomasin, että Pappa seisoi mun selän takana. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja suuntasin takaisin alakertaan jatkamaa aamuaskareita. Ärsyttää toi aamuinen matelu molemmilta lapsilta, mulla kun olisi ennen koululle lähtöä muutakin tekemistä kuin ravata viiden minuutin välein yläkerrassa herättämässä lapsia.

Alakerrassa Poika pahoitteli multa kun oli ollut niin rude aamulla. Kysyin, että voidaanko jatkossa herätä ilman että tarvitsee äitiä siihen. Ei vastausta. Samaan syssyyn Mamma ilmoitti mulle, että Pojan täytyy nykyään aamuisin ottaa joku vatsalääke ennen ruokaa. No, siitä ihan hirveä taistelu, johon mäkin jouduin osalliseksi: keittiön pisimpänä jouduin pitämään murokulhoa Pojan ulottumattomissa. Mutta siis ihan tosi toi lääkeoperaatio. Kyseessä on sellainen kapseli, jossa jauhetta sisällä. Mamma laittoi sen ensin pieneen määrään vettä pehmenemään. Sitten kapseli rikotaan ja sekoitetaan sisältö lusikalliseen hilloa ja hunajaa. Sitten poitsu voi kuulemma ottaa sen. Eilen sylki puolet lavuaariin. Teki mieli nauraa kun Mamma päättäväisenä kaapi ne kalliit lääkkeet lavuaarista ja pakotti Pojan syömään ne. Hirveän huutotappelun jälkeen toki.

Jossain vaiheessa Pappa ilmestyi taas alakertaan, yhtä ninjana kuin aiemmin yläkerrassakin. Koko keittiö hiljeni, ja mietin, että huh huh. Viikonloppuna, niiden lyhyiden kotonaolopätkien aikana, todistin taas raivokasta tappelua kun kaikki perheenjäsenet otti vuorotellen yhteen, mutta että tolla isällä on oikeasti tollainen vaikutus. Mamma sitten kysyi, että onko ongelmana hän vai Poika. Tässä vaiheessa minä luikin taas pakoon, tällä kertaa pyykkikoneen luo.

Tänään Mamma oli vielä aamun kotona, Poika kävi verikokeissa ja kuulemma meinasi pyörtyä. Käytiin taas pieni taistelu siitä, että meneekö hän kouluun, mutta Mamma onneksi tajusi, että Pojalla ei ole varaa missata yhtään enempää koulua. Ihan käsipuolihan se taas oli saatana, piti auttaa takki päälle ja avata auton ovi ja laittaa turvavyö ja kantaa reppu ja blah blah blah.

Odotan innolla tota huomista aamua kun Mamma ei ole täällä ja toi lääkerumba on mun vastuulla. Eilen se yritti, että laita sit Pappa tekemään tää lääkehomma, koska sä et kestä tätä. Teki mieli naurahtaa, että oot oikeassa. Katsellaan sitä huomista sitten huomenna.

Olipa lyhyt kirjoitus. Taas valitin vaan Pojasta ja Mammasta. No. Tätä tää elämä on.

electric feel

Aupparilla tukiverkosto on kyllä kaiken A ja O. Ja nimenomaan paikallinen tukiverkosto. Ihmisiä, jotka on lähempänä kuin puhelinsoiton tai tekstiviestin päässä ja joiden kanssa murheet unohtuu ja jotka ymmärtää sun tilanteen.

Oltiin viikonloppu S:n ja T:n kanssa Nyköpingissä ja Tukholmassa, ja kyllä aika tehokkaasti unohtui taas kuluneen viikon paskat ajatukset. Tänään kun selasi puhelimesta viikonlopun videoita ja kuvia, niin ei voinut kuin hymyillä vaikka ne olikin vain pieniä, tyhmiä hetkiä sieltä täältä kun Maxin yöpalalta, korttelin spurgupaikalta tai ihan vaan autosta. Vuoden tai kymmenen päästä ois kiva, jos ne ois vielä tallessa ja vois palata tähän aikaan, ja miettiä, kuinka sitä lähtikin tosta vain Ruotsiin ja tapasi huipputyyppejä puolivahingossa.

Huomenna paluu toivottavasti parempaan arkeen. Tänään heräsin perinteisiin itkupotkuhuutotappeluihin, jonka jälkeen heitin korvatulpat korviin ja käänsin kylkeä.

.

Mä mietin, uskallanko kirjoittaa tästä blogiin. Mutta päätin uskaltaa. Ihan vain, jos vaikka joku muukin auppari samassa tilanteessa sattuu lukemaan tätä.

Meillä oli tänään tilanne, jossa mun mielestä lapsen lyöminen olisi ihan oikeutettua.

Ja mä olisin ollut täysin lasta lyöneen vanhemman puolella.

Siinä vaiheessa kun eilen täysin voimissaan ollut ja innoissaan pelannut poika aloittaa itkupotkuhuutoraivokonsertin heti aamulla kun hänen sydämeen sattuu eikä hän voi mennä kouluun. Siinä vaiheessa kuin lääkärikäynti aiheuttaa hysteerisiä vastalauseita kun poika ei halua mennä lääkärille. Siinä vaiheessa kun lääkäriaikaa varatessa sieltä sanotaan, että ei mielellämme otettaisi vastaan kun oireet kuulostaa ihan potaskalta. Siinä vaiheessa kun lapsi pelaa keskittyneesti Minecraftia koneella ja Mamman tullessa keskustelemaan kouluun lähdöstä tämä potkaisee Mamman nurin ja huutaa, ettei voi mennä kouluun kun ei voi kivun takia keskittyä. Siinä vaiheessa kun lapsi manipuloi ja guilt-trippaa Mammaa jatkuvasti, päivästä toiseen.

Siinä vaiheessa olisi aika tuoda lapsi nykyhetkeen, ja jos tilanne vaatii läpsäytystä niin sitten vaatii.

Mutta niin, tänään Pappa kantoi kirkuvan pojan autoon, heitti talvivaatteet ja koulukamat perään, ja sitten ajettiin koululle Mamman kanssa melkein kokonainen tunti myöhässä. Opettaja kuulemma kysyi Mammalta miksi poika on niin paljon poissa koulusta. Mamma ei osannut vastata. Minä kysyin autossa, että haluaako Mamma kuulla mitä oikeasti mietin vai kuulla mitä hän haluaa mun sanovan. Kuulemma mitä oikeasti mietin. No, minä mietin, että sinä olet päästänyt pojan niin monta kertaa liian helpolla ja sinä olet tehnyt sairaspäivistä lomaa. Että totta kai poika teeskentelee sairasta jos kotona saa nukkua myöhään, syödä pannukakkuja aamupalaksi sekä lounaaksi, pelata tietokoneella koko päivän ja istua sisällä lämpimässä tekemättä mitään. Että minä en nyt haluaisi sanoa tätä, mutta minusta tuntuu, että Poika ei kamalasti kunnioita sinua vanhempana.

Tämän kaiken sanoin, ja sillä hetkellä kun Mamma totesi, että I agree, kaikki se toivo, mitä mulla oli ollut, valui hiekkana Saharaan. Sama I agree tuli silloin kun ehdotin, että Poika ei saisi enää nukkua vanhempien sängyssä. Sama I agree tuli silloin kun ehdotin, että Poika ei saisi skipata aktiviteettejään ja harrastuksiaan ihan miten lystää. Sama I agree tuli silloin kun ehdotin, että Poika voisi alkaa tienata hauskat jutut tekemällä välttämättömyydet mutisematta.

Koska tässä taloudessa I agree on yhtä tyhjän kanssa. I agree ja asialle ei tehdä mitään.

Mä itkin tänään aamulla kun kuulin toisesta huoneesta huudon keskeltä, että fine, don't go to school. Mä itkin, koska oon ollut reilun viikon töissä ja mulla on ollut tasan yksi työpäivä, jolloin en ole tehnyt töitä aamuseitsemästä iltaseitsemään. Mä itkin, koska oon niin henkisesti ja fyysisesti loppu ton lapsen takia.

Mä poistuin huoneesta, mä itkin, mä pesin naaman, ja mä palasin takaisin huoneeseen katselemaan sitä huutoraivoa.

Sitten Pappa tuli, minä ja Mamma poistuttiin. Huuto taukosi, kuului Pappan tosi matala puhe, ja koko talo hiljeni. Sitten alkoi taas järkyttävä huuto, ja seuraavaksi Pappa kantoi poikaa niskapersotteella eteiseen. Eteisessä huuto jatkui. Ja tää huuto ei siis ole mitään kevyttä kuunneltavaa, vaan sellaista raastavaa koliikkivauvan kirkumista. Lapsi on melkein kymmenen vuotta vanha.

Se istui eteisen lattialle käsivarret ristissä ja huusi suoraa kurkkua. Pappa tuli takaisin ulkovaatteet päällä ja salkku mukana, retuutti lapsen autoon ja heitti kamat perään. Siellä se sitten hiljeni. Pudotettiin Pappa metrolle, ajettiin koululle. Matkalla Poika ihmetteli, että miksi Pappa oli hänelle niin ärtynyt aamulla. Mamma sanoi, ettei tiedä. Minä sanoin, että ehkä sä annoit sille syyn olla ärtynyt. Ajettiin koululle hiljaisuudessa.

Mä oon niin väsynyt.

Enkä mä halua tukea perheväkivaltaa, mutta missä vaiheessa lapsi menee yli rajojen? Jos lääkärillä useasti henkisesti ja fyysisesti terveeksi diagnosoitu lapsi potkii vanhempiaan ja manipuloi heitä jatkuvasti, meneekö se yli rajojen? Saako lapsi ajaa koko perheen niin raunioiksi, että suurimmat riidat käydään nimenomaan tästä lapsesta? Miten paljon pahaa lapsi saa aiheuttaa ennen kuin asialle saa tehdä jotain? Miten kauan pitää jaksaa puhua ja puhua ja puhua ennen kuin voi ottaa silkkihansikkaat pois käsistä?

Mä olisin vedellyt tota penskaa pitkin korvia tänään.

Mutta ei ole mun lapsi.

Mä en tiedä, mutta mun tekisi mieli lähteä vaan pois. Ottaa loparit. Kello on 11:40 ja eilisen blogipostaus alla kertoo kuinka ihana päivä eilen oli ja kuinka mä tykkään näistä lapsista. Tänään teki mieli ajaa puuhun. Kunhan saisi vaan levätä.

En ajanut. Ajoin kotiin, suolasin peilijääpihan, tein vasikkaa päivälliseksi, imuroin.

Oon hyvä auppari.

shake it off

Tänään aamulla Pojan huoneessa odotti taas tyhjä sänky. Tyttö tuli alas ennätysajassa kun oli kerta päättänyt mennä pitkästä aikaa bussilla, ja oltiin taas kerran kaksin aamupalalla. Siinä jutellessa kävi ilmi, että Poika oli yöllä valvonut yhteen asti eikä Mamma halunnut laittaa sitä kuuden tunnin yöunilla kouluun. Hyvästelin Tytön etuovella ja Mamma tuli alas ja sanoi maailman hirveimmät ja maailman kauneimmat sanat samassa lauseessa: he will stay home today but if you'd like, you can go back to bed and sleep until 9am. Totta munassa menin takaisin nukkumaan!

Vähän ennen yhdeksää heräsin niin järkyttävään kirkumiseen ja huutoon, ja sitä jatkui ja jatkui ja jatkui. Lähetin ääniklipin kavereille, ja S kommentoi, että kuulostaa ihan sen 2-vuotiaan huutamiselta. Mun poika tosiaan lähempänä kymmentä kuin viittä ikävuotta... Siivoojakin, joka on muuten ollut tällä perheellä kauemmin kuin nuorempi lapsista haha, päivitteli alakerrassa, että dios mío. Tai no, meidän siivojan äidinkieli on joku muu kuin espanja, mutta you get the idea. Vähän hävetti siinä tehdä lellipennulle pannukakkuja aamupalaksi. Kymmeneltä. Kun kirkuva kakara selviytyi vihdoin alas Mamman raahaamana, totesin vaan, että I can take it from here vaikkei todellakaan kiinnostanut. Mutta tiesin, että Mamman olisi pitänyt tänään olla muualla päin maailmaa läsnä neljässä eri kokouksessa ja että tilalla olisi Skype-treffit noiden kokousten kanssa, joten mun piti viihdyttää Poikaa.

Aamupala ei tietty kelvannut, ja Poika yritti nukahtaa sohvalle. Mammalle huudettiin ja kiljuttiin, suosikkisanojen ollessa no ja stop. Menin sitten pannarit valmistettuani Mamman tilalle, ja höpötin peiton alla piilottelevalle penskalle niitä näitä hiljaisella äänellä. Annoin sen nukahtaa 20 minuutin minipäikkäreille, jonka jälkeen kutitellen ja vitsiä vääntäen kaivoin sen ylös sohvalta ja kirjaimellisesti kannoin keittiöön. Siitä se hyvä päivä sitten lähtikin. Pelattiin jalkapalloa, eri lautapelejä, luettiin yhdessä kirjaa tabletilta, juteltiin Minecraftista ja otettiin nerf gun -kaksintaistelu. Lounaaksi vähän lisää pannukakkuja, mulle onneksi löytyi eilisen dinnerin leftoversit... Sitten annoin Pojalle ihan suosiolla luvan pelata läppärillä Minecraftia, sillä mun piti kokata kolme eri ruokaa - kahta intialaista ruokaa ja yksi bolognese. Sain alle kahdessa tunnissa kaiken valmiiksi, tai no, bolognese jäi liedelle hautumaan. Pojalle oli tullut joku ongelma pelissä, ja ratkottiin sitä sitten yhdessä jonkin aikaa youtubetutoriaalien ja maalaisjärjen avulla. Pakko todeta, että kyllä toi peli ehkä on jollain tasolla tosi kehittävä?

Lähdin hakemaan Tytön koulusta kuviksen jälkeen ja siitä suunnattiin suoraan pianotunnille. Kirjaraportti oli mennyt kuulemma tosi hyvin ja opettaja oli kehunut sitä tosi ehjäksi ja kattavaksi, ja kehui kuinka kirjavalinta oli koko luokalle hänet mukaan lukien tuntematon. Kuulemma pari kaveria innostui kyseisestä kirjatrilogiasta kanssa! Pianotunnilta suunnattiin kotiin, patistin Pojan pois koneelta ja pistin spagetit kiehumaan. Mamma oli kuulemma just lähtenyt salille, ja mä jotenkin huokaisin helpotuksesta, koska tiesin, että tänään ei tule draamaa dinnerillä. Ja aivan oikeassa olin. Tiesin, että Poika tulee olemaan vaikea bolognesen kanssa, koska se vihaa tomaattia.

Alettiin sitten syömään, Poika pyörähti pöydän ääressä ja sitten poistui. Ei mitään huutoa tai kitinää, kunhan yritti osoittaa mieltään muuten vain. Kärsivällisesti iskin Pojan lautaselle sitä bolognesea ja nypin tomaatit pois. Poika takaisin pöytään, juteltiin koulusta ja tosta säästä sekä jostain kumman syystä nimistä ja meidän suosikkinimistä. Tyttö totesi, että ei ainakaan halunnut olla Anastasia, ja Pojan mielestä olisi aika paha jos sen nimi olisi Butt. Oli tosi rento ja vapautunut meininki, kukaan ei itkenyt tai huutanut tai ollut pahalla päällä. Siivottiin jälkemme pois, lapset jäi pöytään tekemään ruotsin läksyjä. Easy.

Mamma tuli kotiin ja huuto alkoi. Nyt ainakin tiedän, mistä se huuto johtuu: äiti antaa vaihtoehtoja. Mä en. Mun kanssa syödään sitä mitä tarjotaan ja tehdään se mitä pitää tehdä. Mamman kanssa voi huutaa ja raivota, ja sillä saa itselleen roskaruokaa dinneriksi ja rajattomasti läppäriaikaa. Mun kanssa asiat pitää ansaita ja piste. Voi kun viitsisin sanoa tosta sille äidillekin. Mutta enpä taida.

Summa summarum: hyvä päivä ja nää lapset on aika huipputyyppejä loppujen lopuksi.

you showed me

Meillä on ollut aika rauhatonta kotona, vanhemmat tapelleet keskenään, lapset ovat tapelleet keskenään ja mun mielestä Mamma on ihan kympillä ottanut aina mamman oman vauvan eli Pojan puolen. Viikonloppuna päätin, että vietän nyt viikolla kunnolla aikaa Tytön kanssa, koska tajusin, että oon itsekin vahingossa huomioinut Poikaa liikaa suhteessa Tyttöön. Aamulla mulle kerrottiin, että joo, Poika on (taas) kipeenä. No, en ollut yllättynyt, koska aamuseiskalta sen huoneessa oli vastassa vaan tyhjä sänky. Oon tarpeeksi monta kertaa todennut vanhemmille, että jos se pentu nukkuu teidän sängyssä niin minä en sitä sieltä herätä. Molemmat vanhemmat on aina, että joo ihan oikein kyllä näin tehdään!!!1 mutta mitään ei tapahdu.

Tänään Mamman piti myös lähteä työmatkalle, mutta jäi sitten Pojan takia kotiin. Olin jo etukäteen tosi innoissani, koska ilman Mamman ylimäärästä säheltämistä ja stressaamista mulla on helpompaa pyörittää tätä taloutta. Mutta ei kai sitten. Onneksi noita työmatkoja tulee tosi usein, joten ei varmaan kauhean kauaa tarvi kestää ennen kuin saa vähän henkistä lomaa. Ei sillä, että oisin ehtinyt tänään edes niin kovin hengailla kotona. Aamulla heitin Tytön kouluun (ja toivotin sille onnea kirjaraporttiin, jota se on stressannut koko loman) kaivettuani auton (jota kukaan ei ollut saanut lämmitykseen edellisenä iltana, voi vittu) esiin, ja tulin vähän kiertoteitä takasinpäin, koska tuolla lumisilla teillä on yllättävän kiva heitellä takavetosella autolla! Sitten tuun kotiin, raivaan meidän koko pihan esiin yhdellä vitun lapiolla (koska lumikola on ilmeisesti täysin vieras käsite) ja sitten Mamma kertoo, että hei, voitko viedä ison auton katsastukseen mun puolesta. No, kiltti ja nöyrä auppari sanoi, että okei. Vietin tunnin kaivaen ja skrapaten isoa autoa esiin. Kukaan ei ollut koskenut siihen viiteen päivään, ja kuten kaikki tukholmalaiset tai säätiedotuksia seuraavat tietävät, täällä oli viikonloppuna kunnon myräkkä ja saatiin valehtelematta varmaan yli kymmenen senttiä lunta. Sama jatkui tänään.

Katsastuksessa ei osattu puhua englantia, ja mun autoruotsi on aika onneton. Ymmärsin kuitenkin sen verran, että oikean takarenkaan jarrupalat ihan paskana. Osoitin mun varauslappua ja olin kiltisti, että kan du skriva allt det här? ja ilmeisesti sain asiani selville, koska se kirjoitti mulle mikä oli vikana! Iloisena ajelin kotiapäin puolijarruttomalla autolla. Joka muutenkin handles like a fucking old truck. Vein sen torstaina vaiko perjantaina myös renkaiden vaihtoon että saatiin vihdoin talvinappulat alle. Parkkikselta peruuttaessa meinasin ajaa jonkun jäbän yli, se moukaroi autoa nyrkillä vaan ja alkoi sitten raivoamaan, ja minähän rullasin ikkunan alas ja rääkäsin, että if you see a fucking big car reversing to the driveway maybe don't fucking walk under it, asshole, ja tää jäbä sitten vaan näytti keskisormea ja lähti. No, saatiin renkaat vaihdettua ja ajelin sitten ruokakauppaan. Ruokakaupan parkkikselta peruuttaessa meinasin ajaa myös jonkun raukkaparan yli. Miten ihmiset ei varo peruuttavia autoja? Paha tuolta maasturista yrittää nähdä joka vitun suuntaan.

Mutta niin, kotiin tullessa tein lumityöt uudestaan. Sillä yhdellä lapioilla. Sitten tajusin, että mun auton päälle on kertynyt reipas kerron lunta myös. Sigh. Ei muuta kuin sisälle, tein nopeasti kauppalistan ja kuuntelin Mamman natinaa Pojan olotilasta. Sitten takaisin ulos, kaivoin autoa esiin taas hyvän aikaa ja sitten tein ne vitun lumityöt vielä kerran.

Hain Tytön koulusta ja kyselin heti ekana kirjaraportista, mutta kävi ilmi, että ope vetääkin vuorot hatusta ja tänään ei käynyt onni. Huomenna siis. Käytiin yhdessä kaupassa ja sitten suunnattiin kotiin, ja mä pääsin ekaa kertaa tsillailemaan tunniksi. Vähän pyykkiä heitin vielä, koko päivän vaan rampannut heittämässä koneellista sinne ja koneellista tänne. Lupasin pyhästi, että viikkaan kaikki päivällisen jälkeen.

Päivän riita oli tuttu he is not really sick, ja kun Tyttö ilmoitti Pojalle, että koulussa kaikki puhuu kun Poika on aina poissa ja yada yada, johon Poika vain kirkaisi ja marssi yläkertaan. Mamma veti tästä kilarit Tytölle, ja kysyi, että do you think he likes being sick? johon Tyttö sitten totesi alle 13-vuotiaaksi yllättävän sarkastisella äänensävyllä, että jeez I don't know, mom, he sure doesn't like staying home and playing on computer for the whole day, johon mun teki mieli nauraa käkättää, että HYVIN SANOTTU. No, Mamma siitä lähti lohduttelemaan ja houkuttelemaan Poikaa takaisin ruoan ääreen, ja sillä välin me Tytön kanssa excuusattiin ittemme päivälliseltä. Pelailtiin hetki palloa alhaalla, mutta koska Poika ei sitten voinut olla edes samassa kerroksessa Tytön kanssa, valuttiin ylös ja köllöteltiin ja juteltiin vaan Tytön huoneessa. On se kyllä ihan huipputyttö ♥

On tosi surullista, kuinka vähän toi Mamma oikeasti keskittyy Tytön elämään. Tänään purettiin kauppakasseja ja juteltiin samalla siitä kirjaraportista. Totesin, että sen olisi paree olla huomenna tai muuten multa loppuu onni mitä toivottaa, ja kyselin niitä valmistelevia kysymyksiä, jotka opettaja oli antanut. Mamma oli samalla keittiössä, ja keskeytti sitten meidän keskustelun. What are you guys talking about? ja mä tietenkin totesin, että about that super important book report, you know the one that's gonna be like, 80% of their english grade. Tyttö oli vaan hiljaa, että mom doesn't know, ja olipa kiusallista. Surullista.

No, ei kai näille mitään voi. Onneksi oon saanut mun silmät auki tän tilanteen suhteen ja pystyn olemaan Tytölle enemmän tukena. Sanoin sille, että kai se tietää, että mun huoneeseen saa aina tulla vaikka ovi olisikin kiinni, ja Tyttö nyökkäsi. Mä vaan haluan, että se tietää, että täällä taloudessa asuu myös joku, joka on senkin puolella.

blank space

 

Arki.

Oi, miten kaunis sana. Lensin maanantaina 12:15 lennolla Helsinki-Vantaalta Arlandan lentokentälle. 10 minuuttia noususta meidän takana istunut vauva päätti vääntää sellaset paskat, että T mun vieressä meinasi kuolla ja lentoemot katseli sitä hetken tosi huolestuneena. Mutta niin, Arlandassa sitten halailin parin viikon hyvästit T:lle ja S:lle, ja juoksin suoraan Arlanda Expressiin. Sieltä keskusasemalta metrolla takaisin kotipysäkille, ja sieltä autolla (mulla olikin jo ikävä mun vauvaa) hakemaan Poika kaverilta. Tai matkalla piti tyhjentää kierrätyspahveja ja -papereita täynnä ollut takakontti, että sain mun matkalaukun sinne.

 

Poika taapersi reippaasti mua halaamaan, ja kotimatkalla selitti innokkaasti uudesta Xbox One -konsolistaan ja kaikista peleistä. Kotona raahattiin yhdessä mun matkalaukku yläkertaan ja sitten syötiin voileivät välipalaksi. Tyttö oli Mamman kanssa kaupungissa shoppailemassa, eikä tarvinnut sitten huolehtia muusta kuin tosta pikkujäbästä. Suunnattiin lätkään hyvissä ajoin ja pukkarissa oli taas oikeasti hassuja puheenaiheita ja okei, ehkä oon vähän kaivannut tota ton kikatusta ja kaksin kerroin nauramista.

Illemmalla Tyttö ja Mamma tuli kotiin, ja Tyttö innoissaan selitti kaikesta mahdollisesta ja roikkui mussa noin kaksi tuntia. Keittiössä dinnerin jälkeen kun hoidin tiskejä pois, Mamma tuli halaamaan mua ja totesi, että I'm so happy you're back.

 

Seuraavana päivänä tultiin aika reippaasti pilvilinnoista alas - huutoa, kiukuttelua, raivoamista, laiskottelua, tappeluita... Positiivista oli se, että Pappa halasi mua kaksi kertaa päivän aikana (I'm glad you're here again, thank you) ja Mamma kolme kertaa. Taitaa toi arki olla rankkaa ilman mua. Puhuttiin dinnerillä mun jatkosuunnitelmista kun Mamma totesi silleen vinkvink, että vOI HARMI kun joutuu kohta taas aloittamaan uUDEN HYVÄN aupparin etsinnän mitäpä muuten sINÄ teet ensi vuonna, ja vahingossa lupasin, että jos en pääse yliopistoon sisään niin jatkan toisenkin vuoden. Hups. Sori mutsi.

Keskiviikko oltiin lasten kaa keskenämme kotona, riehuttiin ulkona reippaasti kun oli kerran luntakin, ja voi että mä tykkään mun penskoista. Ne on puolet ajasta ihan hirveitä pikkupaskiaisia, mutta se toinen puolikas on niin ihanaa aikaa, että kaikki on sen arvoista. Toteutin myös mun uuden vuoden lupausta siitä, että käytän ihan oikeaa kameraani, mun minijärjestelmäkameraa, enemmän. Onneksi noi molemmat tykkää poseerata kameralle.

 

Nyt Poika ja sen paras kaveri pelaa alhaalla NHL15-peliä sillä uudella Xboxilla, ja Tyttö lukee puoliksi mun päällä 21 Days -kirjaa. Annoin sille ennen lomaa luettavaksi Kass Morganin The 100 -kirjan, josta en itse niin pitänyt vaikka oonkin TV-sarjaan ihan rakastunut. Tyttö jäi kuitenkin ihan koukkuun ja latasi e-kirjana ton toisen osan. Mäkin lupasin sen lukea, että voidaan keskustella...

Kävin tänään kun lapsilla alkoi taas koulu niin tsekkaamassa keskustan alet, mutta ostin vaan supervähän. River Islandista perusvalkoisen teepparin hintaan 79 kruunua sekä mun luottofarkut eli mustat Mollyt. Carlingsista Valientin, Saint&Mortalsin ja Broken Arrowin sweatshirtit (449kr, 499kr, 499kr) alennusten jälkeen hintaan 399 kruunua. Sitten juoksin metroon ja jäin ekaa kertaa ikinä ovien väliin niin että rytisi, mutta kerkesinpäs sisälle. Mun huivi vaan jäi lepattamaan ulkopuolelle... Koko matka keskusassalta Östermalmstorgin pysäkillä sai olla sydän kurkussa, että millon se jää johonkin kiinni ja mä kuolen Tukholman metroon. Vieläpä sellaseen vanhaan paskametroon. Mutta selvisin hengissä ja Östermalmstorgilla vapauduin ja pääsin istumaankin! Käsiin tulossa kiva mustelmat, mutta ei paljoa haittaa kun tein tollasia löytöjä!

 

Ruotsi kiittää ja kuittaa.

take a walk

All these kinds of places
Make it seem like it's been ages

Mitä mä kaipasin ensimmäisen puolikkaan aikana Suomesta?

Mun kissaa. Mikään ei ole niin parasta kuin survoa kylmät varpaan lämpimän, purisevan kasan alle. Mikään ei ole niin parasta kuin herätä siihen kun kissa tulee tuuppaamaan nenää omallaan. Mikään ei ole niin parasta kuin köllötellä sohvalla tai sängyssä kissa kainalossa. Varsinkin mun möhömahakissa.

Sitä, että porukat on arkipäiväisessä elämässä mukana. Myönnän, en oo paras pitämään yhteyttä. Oon vähän sellainen out of sight, out of mind -ihminen. Välillä on mennyt viikkojakin, etten puhunut äidille. Taisin kerran koko puolen vuoden aikana puhua iskän kanssa puhelimessa. En puhunut kertaakaan mun pikkusisarukselle. Aika hurjaa. Mutta arjesta on paha nyhjästä puhuttavaa kun ne ihmiset eivät elä sitä arkea sun kanssa. Ei ne ymmärrä, jos yhtäkkiä hehkutat jostain lapsen hampaan irtoamista, jota on odotettu meidän taloudessa jo viikkoja, tai jos oot innoissasi kun lapsi oppi vihdoin pianolla kappaleen, jota ootta treenannut yhdessä kuukauden päivät.

Kokkikartanon lohikeittoa ja valmisruokia ylipäätään. Ruotsin valmisruokavalikoima, ainakin siltä osin mitä itse olen ehtinyt vilkuilla, ei ole mikää messevä. Välillä haluaisi vain mikroaterian, joka on kuitenkin valmistettu aika lähellä eikä täynnä lisäaineita. Mun ekan joululomaviikon aikana söin kolme kertaa Kokkikartanon lohikeittoa. Se on vaan niiiiiiin hyvää. Tähän samaan kategoriaan muuten varmaan menisi valmiiksi marinoinut tai maustetut lihat, etenkin hunajamarinoitu kana!

Sitä, ettei tarvitse vaihtaa lakanoita kerran viikossa. Siis oikeesti. Ja siis, en mä ihan tarkoituksella omiani vaihdellut kerran viikossa, mutta kun lasten lakanoista tulee noin 2/3 koneellista, niin ihan okei heittää vielä omatkin joukkoon. Mutta ihan hullun hommaa. Ei niitä niin usein tarvitse vaihtaa, varsinkin kun lapset ei tee muuta kuin nuku sängyissään. Eri asia jos ne nyhväisi siellä kaiken aikaa ja söisi sängyllä ja kaikkea, mutkun ei.

Kunnon lumisia pakkaspäiviä. Aika self-explanatory. Kun on tottunut kunnon talveen ja se kunnon talvi on vieläpä lempivuodenaika, niin se on myös pakko saada. Ihana sama vaikka täällä joutuukin kulkemaan pipo kulmakarvoihin asti vedettynä, villahuivi nenän päällä ja parkahuppu päässä, ja silti on vilposta.

Sitä, että kaupungilla törmää todennäköisesti edes yhteen tuttuun, jonka kanssa jäädä suusta kiinni. Helpompaa täällä puolensadantuhannen ihmisen kaupungissa, jonka ihmisistä edes tietää suurimman osan. Vaikeampaa tuolla kahden miljoonan ihmisen asuttamalla alueella, varsinkin kun tunnet vain kourallisen ihmisiä. Silti jotenkin ironista, että niiden ihmisten, joiden kanssa oon puhunut ja viettänyt iltoja ja käynyt keskusteluja ja sitten ollut ikinä tapaamatta uudelleen, muodostama lukema on suurempi kuin niin kotikaupunkilaisten, joiden naaman osaan yhdistää nimeen. Hassua.

 

I love this country dearly
I can feel the ladder clearly
But I never thought I'd be alone to try

Mitä mä nyt suomiloman aikana olen kaivannut Ruotsista?

Ei ole kissankarvoja missään. Ehdin jo tottua siihen, että valkoiset lakanat ja vaatteet pysyvät valkoisina, ja nyt tuijotan mustaa karvalänttiä mun valkoisessa lakanassa - kissa just heräsi päiväunilta ja jätti tuollaisen jälkeensä. Oon myös nyt palannut takaisin karvaisten mustien vaatteiden maailmaan. Enhän mä olisikaan halunnut, että mun mustat farkut myös näyttää mustilta.

Laajempi valikoima jopa lähikaupassa. Siis ei saatana. En ole juonut Suomessa vielä kertaakaan mun rakastamaa vitamiinivettä kun sitä ei nyt vaan näytä olevan missään. Ehkä jossain Prismassa tai Citymarketissa. Ruotsissa kun joka kaupasta, jopa meidän lähi-ICAsta, löytyi just sitä mun lempparia.

Englannin puhumista ja ruotsiksi kommunikointia. Mä en edes osaa ruotsia niin järjettömästi, ja silti kaupassa väkisinkin punkee päälle kaikki tackit ja hejdåt. Samoin tää ihana aa a on yhä päällä. Liikenteen takutessa raivoan yksin ratissa englanniksi. Juttelin kissallekin englanniksi monta päivää. Jotenkin hassua kun se ei olekaan yhtäkkiä mun arkiäidinkieli.

Siivojaa!!! Siis voi jösses. Jouduin pyyhkimään tänään pölyt mun peilistä ja kohta pitää harkita imurointiakin.

Itsenäistä pyykinpesua. Meillä äiti pesee pyykit ja äidin koneet on niin monimutkaisia, että pesin yhden lastin pyykkiä ja that's it. Ärsyttävää kun on tottunut siihen, että tietää mitä koneessa pyörii ja mitä on likasena odottamassa pesua ja mitä puhtaana kaapissa. Äiti myös pesi mun kirkkaan korallin värisen dry-fit paidan sellaiseksi haalean harmaanoranssiksi. Kiitti äiti.

Rajaton luottokortti ja auto, johon ei tarvitse itse maksaa bensaa. No siis. Aika self-explanatory taas. Työsuhde-edut ja niin edelleen.

Omakotitaloelämä. Suomessa porukoiden kanssa asun rivitalossa, ja mun huone on ainoa makuuhuone, joka jakaa seinää naapurien kanssa. Naapurit kun sattuu olemaan lapsiperhe kolmella kevyesti alle teini-ikäisellä penskalla. Nice. Kyllähän omakotitalossakin omat lapset huutaa, mutta niiden huudolle voi sentään pistää lopun reippaalla karjasulla. Täällä ei viitsi alkaa seiniä kaatamaan tai naapurirauhaa rikkomaan.

Julkinen liikenne. Samalla kortilla pääsee tehokkaasti minne tahansa, ja jos on tarpeeksi vikkelä niin pääsee yhdellä lipulla eli viidellätoista kruunulla vaikka minne! Täällä saa maksaa reilun vitosen jos haluaa keskustaan ja takaisin bussilla, puoli tuntia suuntaansa. Mahtavaa. Mulla on ikävä Tukholman metroliikennettä.

 

Then scattered across the coast
Once a year I'll see my family for a week or so at most

Musta tuntuu, etten mun tukholmavuoden jälkeen tuu enää ikinä sopeutumaan takaisin Suomeen. Viisi päivää ja suomielämä jää taas taakse. Oon niin kiitollinen siitä, että uskalsin lähteä Tukholmaan. Siitä ei ole aiheutunut kuin hyvää mun elämälle.