smells like teen spirit

Nyt tulee hei jotain ihan uutta. Tai ainakin kun miettii, millaista sontaa mä olen viime aikoina tänne kirjoittanut. Kuinka on paha mieli ja kuinka ei jaksa ja bla bla bla. Mulla on ollut tosi hyvä viikonloppu. Ja ei, en ole tehnyt mitään erikoista. Ne on ne pienet asiat.

Käytiin T:n kanssa eilen Fridhemsplanilla ruotsinsuomalaisen koulun joulumarkkinoilla. Eivät ne olleet mitkään ihmeelliset, sellaiset pienet joulumyyjäiset vain, mutta en tiedä. Siellä oli myynnissä ruisleipää ja jälkiuunileipää ja suomalaisia prinssinakkeja ja Tupla-patukoita. Sisuradion tyypit soittivat ja lauloivat suomalaisia joululauluja. Ostin ruisleipää, ja ihana suomiputiikin täti toivotti mulle hyvää joulunodotusta suomeksi. Hymyilin niin leveästi uudet, suomalaiset ruisleivät kainalossa, että poskiin sattui.

Joulumarkkinoiden jälkeen lähdettiin extempore elokuviin. Mä en ole ikinä käynyt elokuvissa niin paljon kun mä olen täällä—täällä on joku, joka on aina valmis lähtemään elokuviin, ja oon ihan tajuttoman kiitollinen siitä, koska tää ainakin kerran kuukaudessa leffailu on ihanaa hemmottelua. Oon niin tajuttoman kiitollinen T:lle, että se on jaksanut pyytää mua ties mihin elokuviin ja että se on aina jaksanut raahautua katsomaan mun haluamia leffoja ja että aina kun sanon "pitäskö käydä leffassa" niin se sanoo "joo" ja sitten mennään ja valitaan edes joku leffa.

Me mentiin katsomaan Pan, eli tarinan siitä miten brittiläisesti pikkupojasta tuli Peter Pan. Tai mentiin ja mentiin, käytiin Hötorgetin leffateatterissa ja ostettiin lipun Heron Cityn näytökseen. Sitten metroiltiin Fruängeniin ja mentiin sieltä bussilla Heron Cityyn. Me ei jotenkin ikinä osata ostaa lippuja oikeaan näytökseen, ja eilenkin meillä jäi kolmisen tuntia aikaa pyörittelyyn. Kierrettiin ostoskeskusta läpi ja pidettiin hauskaa MIOssa satunnaisia muistovideoita kuvaillen, käytiin syömässä Mäkkärissä (mun nugetti vierähti lattialle penkin alle ja olin tosi surullinen, rip nugetti), mentiin katselemaan Black Friday -alet Media Marktista (löysin sen pelin, jonka olin suunnitellut ostavani lapsille joululahjaksi, melkein 200 kruunun alesta, SCORE!!) ja sitten vain kökötettiin ja mietittiin asioita salin 13 ulkopuolella.

Mulla ei ollut mitään suuria odotuksia tätä elokuvaa kohtaan, mutta rakastan Peter Panin tarinaa niin helkkaristi, että halusin nähdä tämänkin rainan. Elokuva kuitenkin yllätti mut ihan täysin, ja olin ihan hoo moilasena heti alkuunsa yhden musikaalimaisen kohtauksen jälkeen. Leffasta lähdettiin niin hyvillä mielin, että huh huh. Sanoinkin T:lle, että "mulla ei ole jäänyt näin hyvää fiilistä leffasta sitten...", ja se lopetti mun lauseen mun puolesta: "...sitten Kingsmanin." T on ihana. T, oot ihana, pusuja.

Tuli myös mieleen nyt, että viimeksi kun oltiin baarissa niin T sanoi jotain, että ollaan puoli-parhaita ystäviä. Muistan, että nauroin, ja sanoin, että kyllä se on ihan mun paras ystävä. Mä en oikeesti tiedä mitä tekisin jos T ei olisi tullut takaisin Tukholmaan. Varmaan kuolisin alkoholimyrkytykseen kun mulla ei olisi kuin A parhaansa kaverina.

Leffan jälkeen metroilin kotiin hurjat puoli tuntia. En ole ikinä jotenkin sisäistänyt, että Fruängenista mun pysäkille menee suora linja, se koko reissu kestää puolisen tuntia. Jotenkin ihan hullu aika kun on yleensä tottunut siihen, että metrolla pääsee kohteeseensa 2-13 minuutissa. Kuuntelin koko matkan Panin soundtrackia ja Coldplayn uutta biisiä, ja olin iloinen ja onnellinen ja kaikkea.

Olin illan lastenvahtina, mutta lapset olivat jo sängyissä chillaamassa kun tulin kotiin vapauttamaan vanhemmat dinnerrientoihin. Mä pistin penskat unten maille, sulkeuduin omaan huoneeseeni, laitoin musiikit soimaan langattomasti kaiuttimesta ja pakkasin mun kaksi matkalaukkua uudelleen. Punnistinkin ne! Noin 19 kiloa ja noin 20 kiloa, että ei paha. Sitten kaikki "käyttötavarat" pitäisi saada sullottua käsimatkatavararajotuksen kahdeksaan kiloon. Mutta jotenkin mulla on ihan positiivinen fiilis nyt tästä pakkaamisestakin, ei mitään stressiä. Kyllä kaikki järjestyy.

Tänään sitten heräsin myöhään, jatkoin joululahja-askarteluja, katsoin Pakoa Netflixistä, pistin mun joulukalenterit esille, fiilistelin huomista Troye Sivanin keikkaa, kuuntelin mun uutta soittolistaa langattomasti kaiuttimesta ja tanssin tyhmästi keskellä mun huonetta.

Alakerrassa taas tapellaan, mulla on enää pari hassua kuukautta ruotsiaikaa jäljellä, en tiedä haluanko oikeasti lähteä pois, pitäisi stressata ja panikoida kaikesta, mutta ei vaan. Mulla on hyvä viikonloppu, hyvä fiilis. Ei kiinnosta tollaset.

Kiitti ja kuitti ♥

adventure of a lifetime

Aika mahtipontinen otsikko. Joskus kaduttaa tää "nimeenpäs muuten postauksen aina kuuntelemani biisin perusteella" ajatusmalli, mutta kai siinä on pakko pitäytyä. Enää pari hassua kuukautta bloggailuakin jäljellä. En ajatellut sen kummemmin tätä jatkaa sitten kun oon virallisesti takaisin Suomen asukkaana. Ei olisi mitään järkeä—mun suomielämä tulee ainakin alkuunsa täyttymään vain ja ainoastaan yliopiston pääsykokeisiin lukemisella. Siinä se. Ei mulla ole siellä juuri kavereitakaan, joiden kanssa tehdä asioita, joita mä täällä teen.

Anyway, tulin lähinnä ilmottamaan, että löysin just mun valkoviinissä uineen passin. Oon erittäin laiska ihminen ja vasta tänään siivosin sen muovimukin, jota käytin maanantaina mun viinisiemailuun, pois mun yöpöydältä. Se oli mennyt nurin jossain vaiheessa viikkoa, mutta en ollut välittänyt, koska ei siellä pitänyt olla mitään. Siellä oli kuitenkin ollut, sillä tänään pöytää siistiessäni sain repiä mun passin irti viinistä tahmautuneesta pöytätasosta. Itse passikin näyttää siltä, että taisi tulla hyvät humalat sillekin.

Mun passit ei vaan selviä hengissä. Edellinen passi otti kunnon vesipesun kun olin just saanut mopolle ajoluvan niin oli pakko kantaa passia aina mukana ja se päätyi sitten hengailemaan penkin alla ajoluvan kaverina, olipahan aina mukana. Se oli siellä myös aina kun moponi pesin. Kaikki voivat varmasti arvata, minkänäköinen se pieni vihkonen oli muutaman pesun jälkeen, se mopon säilytystila kun ei ole vesitiivis.

Tänään olin lasten kanssa koulun joulumarkkinoilla. Ei sentään tarvinut askarrella tai myydä mitään, täällä oli lähinnä myyntiedustajina toimivien vanhempien tuotteita myynnissä. Oli rannekelloja, intialaisia huivia, vaatteita, italialaisia marmelaadeja sun muita, belgialaista suklaata, jotain 3D-holojuttuja... Mä olin odottanut näitä markkinoita aika innoissani eikä sinänsä ollut edes harmittanut mennä taas yhteen lapsille tärkeään koulujuttuun vanhempien puolesta, mutta meni kyllä maku heti kun näin myyntikojut. Muistan itse ala-asteella kuinka askarreltiin ja leivottiin viikkotolkulla ties mitä jouluteemaista mummun kanssa! Oli niitä kaurajyvillä täytettyjä sukkahousutonttuja ja toscakakkuja ja kaikkea... Mutta hei, nykyaika, nykylapset? Ei kai tälle mitään voi. Onneksi oli hienot piparkakkutalot.

Ajattelin nyt pistää tulille uuden kauden Ghost Adventuresia ja mässäillä belgialaisella suklaalla. Ostin sellaisen joulupukkitikkarin. On paree olla hintansa väärti, 30 kruunua kun on ihan mukavasti tollasesta. Lasten mielestä oli halpaa. Huomaa taas, että ollaan eletty vähän erilain tienaavissa perheissä. Huomenna mennään T:n kanssa ruotsinsuomalaisen koulun joulumarkkinoille kun ne tuntuvat olevan ne The Suomalaiset Joulumarkkinat, Sisuradiokin siellä ja kaikkea. Myöhään illalla lupasin olla kotona kun vanhemmat menevät jollekin jouludinnerille, mutta ehkä ihan hyvä olla välillä viikonloppuyö kotosalla. Sunnunataina ajattelin pakata ja siivota huoneen, koska se uusi aupparikokelas saapuu jo maanantai-iltana. Eihän se tule mun huoneessa asumaan, mutta varmasti täytyy esitellä tätäkin kämppää sille.

Mamma muuten sanoi, että jos haluan, niin voin lusmuta täällä parikin viikkoa mun töiden loppumisen jälkeen, että saisin asua täällä vierashuoneessa ihan ilmaiseksi. Jos haluan. Se lupasi myös maksaa mun lennon kotiin. Ihan hassua, että oon jo kauan aikaa halunnut täältä vaan poispoispois, ja nyt mietin tosissani tota pariksi viikoksi jäämistä. Mulla on kuitenkin täällä rakkaita ystäviä ja paljon tekemistä, että en mä tätä paikkaa vihaa enkä mä pohjimmiltani halua täältä pois. Haluan vain hengittää, ja palata sitten takaisin arkeen. Harmi, että tää duuni ei anna kamalasti hengitysvaraa.

yeah yeah yeah

Taas oon neljä päivää kökötellyt kannikoillani ja miettinyt, että no huomenna kirjoitan kun on kirjotettavaa. Vaan en ikinä kirjota. On muka tärkeämpääkin tekemistä vaikka oikeasti lojun milloin milläkin pehmeällä alustalla katsomassa ties mitä tv-sarjoja ja harhailen nauttimassa kuivasta ja kylmästä Tukholmasta lenkkitossut jalassa ennen kuin loskakelit valtaavat koko kaupungin. Tai esimerkiksi maanantai-iltana nauttinut 3/4 viinipullosta ja Ghost Adventuresista. Ihan vaan koska maanantai.

Viikonloppuna oltiin T:n kanssa pitkästä aikaa (ekaa kertaa kahteen vaiko kolmeen viikkoon) Dovasissa. Istuttiin ja juotiin ja naurettiin ja itkettiin ja saatiin uusia ystäviä. Tai sellaisia yhden illan ystäviä. Istuttiin nimittäin kahden hengen pöydässä, ja jossain vaiheessa iltaa niin tyttökaksikko mun vasemmalla puolella aloitti jutustelun ja samaan aikaan poikakaksikko oikealla yritti liittyä seuraan. Jossain vaiheessa mä kävin vessassa, ja meidän kolme kahden hengen pöytää olikin yhdistynyt yhdeksi, isoksi pöydäksi. Juttelin toisen tytön kanssa tosi syvällisiä koulutuksesta ja siitä, kuinka tyhmää on, että heti 18-vuotiaana pitäisi tietää mitä elämällään tekee. Sitten kun alettiin T:n kanssa tekemään lähtöä, niin halasin molemmat tytöt ja tää toinen vielä sanoi mulle, että toivottavasti löydät sun intohimosi, mutta älä kiirehdi sen kanssa, sun ei tarvitse kiirehtiä. Lämmitti kauheesti sydäntä, että joku täysin tuntematon ihminen muistaa sanoa noin vaikka asiasta käydystä keskustelusta oli jo pari tuntia ja sinä aikana oli kumottu lasillinen jos toinenkin alkoholia.

Sunnuntaina kävin aamukävelyllä Bergshamrassa ja mietin, miksen asu siellä. Jopa talvinen, kuollut, sunnuntaiaamuinen Bergshamra on kaunis. Kävelin sen suuren siirtolapuutarha-alueen läpi, ja oli hassua nähdä ne kaikki pienet tönöt talviteloillaan. Koko "kylä" oli ihan autio muutamaa sauvakävelijää ja koiranulkoiluttajaa huolimatta, mutta aurinko lämmitti viiden asteen pakkasessa ja mä päätin, että mun pitää tulla tänne uudelleen kesällä. Kolmen tunnin satunnaisen harhailun jälkeen palasin kotiin. Puhuttiin Mamman kanssa uudesta aupparista, jonka mä olen siis meille hankkinut kun Mamman käsissä koko asia ei edennyt mihinkään. Se tulee nyt seuraavana maanantaina käymään, ja mua vähän jännittää, koska maanantait ovat tosi kiireisiä ja tän tytön on tarkoitus "varjostaa" mua koko päivä. Ja se on kuulemma vielä kamalan ujo ja hiljainenkin. No, onneksi mä olen jäätävä papupata.

Lasten kanssa on elämä kukoistanut. Mamma oli tossa viime viikon kipeä ja asui makuuhuoneessa oikeesti 247. Kyllä se välillä raahautui alakertaan puoleksi tunniksi tyyliin syömään tai päällepäsmäröimään, mutta mä sain kerrankin nauttia oman organisointikykyni hedelmistä. Sain ihan itse suunnitella ja aikatauluttaa koko viikon, ja sinne mahtui muun muassa renkaidenvaihtoa ja auton katsastusta kuin lasten harrastusten sommitteluakin. Tyttö joutui viime tiistaina tulemaan bussilla kotiin pianotunnilta kun mä olin katsomassa Pojan kauden ekaa viikolla olevaa vieraspeliä. Yleensä sen jääkiekkopelit ovat viikonloppujen aamutunteina, mutta tällä kaudella kun pojat ovat vanhempia niin vieraspelejä on myös arki-iltoina.

Eilenkin oltiin Pojan kanssa pelissä. Ajettiin ihan Lidingöön asti vieraspeliä varten, ja Lidingön omalla joukkueella oli oikein bussikuljetus heidän kotihalliltaan tälle isommalle hallille. Kovasti henkseleitä paukutellen tulivat soitellen sotaan, mutta meidän paras pelaaja ja samalla mun lempipelaaja (ja tuleva NHL-tähti ja mitä näin on...) paukutti ekassa erässä viisi maalia sisään kun vastustaja ei saanut pussiin yhtäkään. Poika pelasi hienosti puolustuspaikkaansa ja varsinkin ekassa erässä loisti kun onnistui kerran taistelemaan kiekon itselleen kun vastustaja teki breakawayn ja sitten vielä bodyblokkasi kaksi laukausta! Hienot mustelmat jäivät kylkeen ja reiteen, mutta pukkarista vyöryi kaikesta huolimatta ulos kasa virnisteleviä ja ylävitosia jakavia poikia. Kotiin kun lähdettiin hyvällä 3-9 voitolla isännästä!

Niin ja mä en muista mainitsinko, mutta oon nyt pakannut ensimmäisen matkalaukkuni. Sinne meni vaatteita vaatehuoneen pohjalta, huolellisesti niihin vaatteisiin käärittyjä alkoholijuomia sisältäviä puteleita sekä jotain muuta satunnaista sälää, jota en tarvitse/käytä päivittäisessä elämässäni. Yksi laukku täyttyi, ja totesin, että jassoo, ei tämä huone kyllä näytä yhtään erilaiselta. Kysyin Mammalta, saanko lainata niiltä yhtä matkalaukkua, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että joudun varmaan lainaamaan toistakin.

Kamalan vaikea yrittää pakata elämä noin 50 kiloon. Kahteen matkalaukkuun ja yhteen reppuun.

P.S. Täällä ei ole lunta. Ei ole näkynytkään.

7 years

Ajoin tuossa renkaidenvaihdosta kotia kohti ja taivaalla näkyi pieni suiru sateenkaarta. En tiedä miten, mutta jotenkin eksyin miettimään kaikkia niitä hetkiä, joista mä en ole kirjoittanut tänne. Mietin, kuinka tulen unohtamaan kaikki ne hetket kun en kokenut niitä silloin kirjoittamisen arvoisiksi, ja mietin, kuinka mua kaduttaa olla niin hiton laiska.

Esimerkiksi syyskuun lopussa kun juostiin T:n kanssa ympäri Tukholman keskustaan lauantai-iltana yrittäen etsiä spesiaalia ruokapaikkaa meidän ensitapaamisen vuosipäivälle. T:n sormi oli silloin tosi paskana ja se vaan valitti kun pistin sen juoksemaan pitkin maita ja mantuja. Samana päivänä olin kysynyt meidän facebookryhmässä burgeripaikkasuosituksia ja saanut noin 20 kaveripyyntöä satunnaisilta, ulkomaalaistaustaisilta miehiltä. T:lla oli toppi päällä ja käsivarret paljaana, mulla oli jo ohut takki.

Ei tullut kirjoitettua ei. Ei vaikka lopulta päädyttiin Drottninggatanin mäkkäriin nauramaan ja ei vaikka Hötorgetin vakkarileffateatterin täydet salit sai meidän melkein itkemään. Mäkkiruoat massussa otettiin silloin hetken mielenjohteesta liput teatteriin, jossa oli ainoita tyhjiä paikkoja. Heron Cityn teatteriin. Jos ette tiedä, niin Heron City sijaitsee Fruängenin perämetsissä tyyliin. Tai oikeastaan ei se ole edes Fruängenin aluetta enää. Kungens Kurvaa. Siellä se on, maailman toisiksi suurimman IKEAn vieressä. Mentiin sinne metroillen, mun vieressä istunut nainen kyttäsi ihan avoimesti mun puhelinta ja sitä, kuinka siitä loppui akku kesken tekstarin. Heron Cityn ostoskeskus oli tosi siisti, ostin Hemsköpistä Pandan lakritsaa ja söin sitä ilosena jo ennen leffaa.

Jollain oli samanlainen takki kun mulla. Leffan alkamisessa kesti noin miljoona vuotta, ja vuorotellen nauroin ja itkin sille tyhmälle laavarakkaus-lyhytfilmille, joka pyöri noin puoli vuotta ennen Inside Out -elokuvan alkua. T nauroi kun syytin sitä, että ollaan tultu väärään leffaan. Muistan, että elokuva oli tosi hyvä. Nauroin, itkin, nauroin taas. Kotimatkalle jouduin yksin eikä metrolla ollut yöllä ristin sieluakaan. Sain puhelimen auki. Äiti oli laittanut viestiä silloin. Se oli jotain tosi turhanpäiväistä, tyyliin meidän kissasta tai jostain. Mutta mä muistan, että itkin, koska olin just nähnyt sen elokuvan ja ymmärtänyt, kuinka tärkeä oma perhe oikeasti on. Mä istuin yksin metrossa ja itkin ja itkin ja itkin, kunnes päästiin Telefonplanille ja pari ihmistä eksyi mun vaunuun.

En kirjoittanut. Mulla on muistona tietokoneen arkistoissa kaksi heilahtanutta etukamerakuvaa musta ja vammautunutta keskisormeaan näyttävästä T:sta kun juostiin Östermalmilta Norrmalmille, ja siinä se.

Tai se, kun toukokuussa olin Nyköpingissä yötä ja käytiin S:n perheen kanssa jotain linnaa katsomassa. En kirjoittanut. En edes muista linnan nimeä enää. Edellisiltana syötiin hirveä ja parsakaalia koko perheen kesken, ja sitten katsottiin Euroviisuja S:n sängyssä. Muistan, kuinka silmäluomien jo lopsuessa kiinni me naurettiin ja kuinka mä en ymmärtänyt mitä olin tehnyt elämässäni oikein ansaitakseni S:n mun ystäväkseni. Aamulla se tökki mut hereille aivan liian aikaisin, ja aamupalan jälkeen pakkauduttiin perheen tilaihmeautoon. Äippä ja kanadamummo etupenkille, kolme lasta keskipenkille ja me takakonttiin.

Me otettiin videoita sillä matkalla. Hölmöjä, kalansilmäisiä muistovideoita. Muistan, kuinka S näytti onnelliselta ja iloiselta. Muistan, kuinka iloitsin siitä, että sain tallennettua sen videomuotoon. Ajomatka tuntui pitkältä, ja lapsista nuorin osoitteli värejä Ruotsin kesääntyvistä maisemista. Ulkona paistoi aurinko, mutta meillä oli kaikilla takit päällä.

Se paikka oli tosi upea. Taidettiin missata englanninkielinen opastettu kierros, joten käytiin rauhassa paikkaa läpi. Lapset sinkoilivat milloin mihinkin. Ne rauhoittui linnan takana katsomaan maisemaa ja mä haluan sanoa, että ne oikein poseerasivat kun otin kuvia. Perheen äiti sanoi, että mun pitää lähettää kuvat sille. En ikinä lähettänyt. Lopulta mentiin se kierroskin läpi, mutta ruotsiksi. Multa meni kaikki ohi korvien vaikka äiti tulkkasi jatkuvasti kanadamummolle. Katselin vain kaunista arkkitehtuuria, keskittyneitä lapsia, iloista S:aa, seinistä huokuvaa historiaa.

Käytiin pannukakuilla jälkikäteen. Ne sai tehdä itse. Syötiin ulkona, koska oli niin lämmin, mutta takkeja ei otettu päältä. Lapset söivät jäätelöt, kanadamummo joi maitokahvin. Käveltiin pitkä matka hiekkatietä takaisin autolle. Lapsista keskimmäinen, ainoa tyttö, pinkoi edeltä ja kaatui lopulta naamalleen hiekkaan. Itku tuli. Muistan, etten tiennyt mitä tehdä. Onneksi se hiljeni nopeasti.

Ajomatka takaisin oli nopeampi. Lapset söivät omenoita hiljakseen keskipenkillä. En muista mistä me puhuttiin S:n kanssa, mutta puhuttiin koko matka jostain. Kun päästiin takaisin Nyköpingiin, taidettiin lähteä kävellen kauppaan palauttamaan S:lle kertyneitä pulloja. Lainasin S:n Nike-lenkkareita, jotka olivat mulle yhden koon liian pienet, mutta eivät tuntuneet siltä. Aurinko paistoi. Syötiin jäätelöt kotimatkalla ja rämmittiin metsän läpi kaivoksia katsomaan. Meillä ei ollut takkeja, t-paidat vain.

En kirjoittanut tuostakaan.

Mikä ihmisellä on kun se ei jaksa kirjoittaa tärkeistä ajoista, jolloin oli onnellinen? Vai päteekö tässä se, että ihminen ei ymmärrä elävänsä onnellisinta aikaansa ennen kuin se on ohi?

tequila

Oon ollut kipee tiistaista asti.

Ostin tänään lentoliput Suomeen ja takaisin.

Oon ollut hereillä yli 24 tuntia ja viettänyt koko sen ajan kantaen mukana läppäriä/tablettia/puhelinta, koska yksi mun suosikkifirmoista päräytti lauantaina kello 15 käyntiin 24 tuntia kestäneen striimin. Olo on jotenkin hyvä nyt. Tai muiden positiivisuus tarttuu. Ihanaa nähdä, että on ihmisiä, jotka on mielettömän onnellisia niiden duunissa. Silleen, että ne herää joka aamu ja menee töihin paikkaan, jossa duunikaverit on parhaita ystäviä ja jossa varmana nauraa päivän aikana. Ne elää sellasta elämää, ettei ne vois edes kuvitella palkitsevampaa, hauskempaa ja täydellisempää elämää.

Sitä mäkin haluaisin joku kaunis päivä, mutta just nyt mä haluan takaisin Suomeen. Tai en varsinaisesti Suomeen, mutta paikkaan, joka on koti. Haluan vain olla vähän aikaa. Haluan, että voin käpertyä sänkyyn koko päiväksi eikä kukaan kysy mitään. Haluan, että mun ei tarvitse kantaa vastuuta muista kuin itsestäni. Haluan, että mä voin olla ja tuntea mitä haluan eikä tarvitse tukahduttaa kaikkea muiden takia.

Haluan vain olla. Vähän aikaa edes.

Oon kuunnellut tätä biisiä liikaa tämän viikon aikana.

Onko tää se kuuluisa koti-ikävä?