17.9.2015

angel of small death

Istutaan päivällispöydässä hiljaisina. Kaikkia väsyttää, paitsi Poikaa, ja sen näkee. Mamma on ihan etääntynyt todellisuudesta: sille on tullut silmäpussit, sen otsaan on syntynyt ryppy jos toinenkin huolesta, ja sen silmissä on tyhjä katse. Se pitää haarukkaa ja veistä käsissä kuin aikoisi syödäkin, tuijottaa Loka-pullon kylkeä ihan kuin lukisi etikettiä. Ei se lue. Lapset syövät loppuun, kiittävät ja lähtevät.

Kutsun Mammaa nimeltä. Se ei havahdu ensimmäisellä kerralla, vasta toisella se nostaa katseensa muhun ja sitten lapsien tyhjiin lautasiin. Yritän vähän hymyillä sille, puhun pehmeästi. Muistutan, että sen pitää puolen tunnin päästä soittaa sille amerikkalaiselle neurologille. Että niiden pitää tänään pakata Tytön kanssa laukku yhdysvaltaviikonloppua varten. Että lentoyhtiölle pitää lähettää Pojan sairastodistus. Että koululle pitää laittaa sähköpostia. Mamma nyökkää. Kerron, että tulostin ja kokosin jo kaiken Pojan tähän mennessä kerätyn sairaushistorian sitä puhelua varten. Että hain matkalaukun ullakolta makuuhuoneeseen. Että skannasin sairastodistuksen jo koneelle ja lähetin sähköpostiin. Että lähetin jo opettajalle alustavan sähköpostin. Mamma nyökkää taas. Mä hymyilen taas.

Nousen pöydästä, siivoan päivällisen jäljet koskematta Mamman astioihin - se on eksynyt taas tuijottamaan Loka-pullon hiljalleen pintaan hiipiviä ilmakuplia.

Passitan Pojan suihkuun ja istun sitten Tytön huoneen lattialle. Katsotaan yhdessä vaatteet ja hygieniatuotteet lyhyttä visiittiä varten. Jätän Tytön viikkaamaan niitä matkalaukkuun ja lähden itse hakemaan pakattavia tennareita alakerrasta. Mamma istuu vieläkin ruokapöydän ääressä. Se ei ole koskenutkaan sen ruokaan.

Pakataan tennaritkin laukkuun, ja Tytön kanssa laitetaan mukaan myös Mamman farkkutakki, oloasu ja lempifarkut. Kysyn Tytöltä, voiko se mennä maanittelemaan Mamman alakerrasta pakkauspuuhiin. Tyttö sanoo, että ei, pitää Pojan kanssa askarella se get well soon -kortti. Sille kuolevalle isoisälle, muistathan.

Muistanhan minä, huokaisen, ja heilutan sisarusparin askartelupuuhiin Tytön huoneeseen.

Sitä lukee aina artikkeleja vanhemmista, joiden lapset sairastuvat vakavasti jo elämän alkutiellä. Niitä on ollut aina musertava lukea - hiljaiset hetket arjessa, itkun pidättelyä sairaalalla, itsensä kasassa pitämistä lapsen takia. Mutta en mä ikinä tajunnut, kuinka raastavaa se on näin lähietäisyydeltä.

Mamma on niin rikki. Se on kotona kaiken päivää. Joskus se soittaa jollekin, mutta puhuu aina Pojasta, Pojan aivoista. Se ei nuku öisin, kunhan makaa Pojan vierellä vierashuoneen leveällä sängyllä ja silittelee sen vielä kesän jäljiltä päivettynyttä ihoa. Se ei juurikaan syö, se ei muista mitään, se ei käy missään, se ei vaan tee mitään. Pappa kietoo käsivarret sen ympärille aina iltaisin ja puhuu pehmeästi sen hiuksiin. Sitten Pappa käy Pojan huoneessa, suukottaa tätä otsalle ja kysyy päivästä. Senkin kovat kasvot ovat pehmenneet, mutta samalla vanhentuneet.

Mä en tiedä miten olla täällä. Are you ok tai how you're doing eivät ole enää kysymyksiä, joita tarvitsee esittää näiden seinien sisällä. Kukaan ei ole ok, kellään ei mene hyvin. Paitsi lapsilla itsellään kun ne eivät ymmärrä.

Tänään välipalalla, kun olin hakenut Tytön koulusta, Poika mietti, että pitäisi leikata hiukset. Kysyin, että miksi, lyhyethän ne vielä ovat. Poika kertoi, että no siksi, että kirurgi näkee helpommin. Tyttö lisäsi, että eihän voisi jälkikäteenkään leikata kun pää voi olla vähän arka. Poika nyökkäsi, demonstroi mistä pää leikataan sitten kai auki.

Mä voin pahoin.

Ei 10- ja 12-vuotiaiden lasten kuulu puhua aivoleikkauksesta ruokapöydässä. Meidän kuuluu puhua siitä, kuinka koululounas oli ällö tai kuinka polttopallojoukkueet oli jaettu epäreilusti. Meidän kuuluu tapella siitä, kuka laittaa lätkäkamat pesuun treenin jälkeen tai kuka pakkaa liikkakamat huomista varten. Meidän kuuluu nauraa sille, miten lapset yrittävät toistaa suomenkielisiä sanoja mun perässä tai miten me ei osata laulaa taustalla soivan biisin tahtiin. Meidän kuuluu huutaa siitä, miksi Poika ei voi itse hakea sitä maitopurkkia jääkaapista tai miksi Tytön piti syödä viimeiset lihapullat.

Mä haluaisin vaan lähteä pois. Samalla haluaisin vain jäädä. Tää ei ole reilua, kenellekään.

9.9.2015

ease

Joskus mietin, mihin soppaan oon oikeasti lusikkani laittanut. Ihan hullua lähteä täysin tuntemattomaan perheeseen pelkästään vanhempien kertoman perusteella kokonaiseksi vuodeksi. Luin joskus blogia, jossa eräälle ihan Amerikkaan asti lähteneelle aupparille kerrottiin matkalla lentokentältä kotiin, että niin, tää meidän toinen lapsi on sitten autisti. Muistan miettineeni, että mä en varmastikaan pystyisi hoitamaan autistia tai muutakaan jollain tavalla kehitysvammaista tai ei-neurotyypillistä lasta.

Oon ollut tänään kotona lasten kanssa koko päivän. Mammakin on kyllä kotona, mutta se on niin poissaoleva, että on ihan sama onko se täällä vai muualla. Mulla on jäätävä migreeni, Tytöllä kamala lentsu ja Pojan aivo-ongelma oireilee rajuna päänsärkynä. Joka viides tunti kokoonnutaan keittiön pöydän ääreen napsimaan pillereitä, ja sitten painutaan takaisin kukin minnekin. Köllötellään just Pojan kanssa sohvalla, se puolitorkkuen kun se sai eilen sairaalalta aika tujut lääkkeet noihin päänsärkyihin.

Eilen puhuttiin myös mahdollisesta aivoleikkauksesta, koska Poika on vielä niin nuori, että se toipuisi nopeasti ja aivojen kehitys häiriintyisi vähemmän. Oon ehkä hirveä ihminen, mutta mun ensimmäinen, paniikin siivittämä ajatus oli en mä voi hoitaa aivoleikkauksesta toipuvaa lasta joka päivä koko päivää. Vilkaisin Mammaa ja sitten Pappaa. Niillä on molemmilla menestyvät yritykset ja uraputki kohdillaan, ei ne jäisi töistä pois. Kauan aivoleikkauksesta edes toipuu? Mitä Poika pystyisi toipumisesta aikana tekemään? Joutuisinko mä vaihtamaan sille vaippoja, syöttämään kaikki ruoat nestemäisinä lusikalla?

Mamman isä siellä jenkkilässä on muuten kuolemansairas. Koko perhe liitelee sinne viideksi päiväksi ensi viikolla, ja sitten muut tulevat takaisin mamman jäädessä vielä viikoksi. Mulla on ollut vähän sormi suussa -olo. Mamma on väsynyt, hajamielinen, stressaantunut, surullinen. Tulin eilen lasten kouluunkuskauskeikalta samaan aikaan kun se tuli kävelylenkiltä. How's your father doing, kysyin. Not so well, at all actually, se sanoi. Pahoittelin. Are you okay, kysyin. No, se sanoi. Mä katsahdin siihen ja se muhun, ja näin kuinka se nieleskeli itkua vaikka hymyilikin. Ja mä en onnistunut kuin vääntämään sellainen pahoittelevan puolihymyirvistyksen mun kasvoille.

Tänään Poika halusi soittaa puhelimella famulle. Puhuivat, kuinka päähän sattuu. Famu kertoi, että pitää juoda paljon vettä ja syödä jäätelöä ja olla peiton alla, niin tulee parempi olo. Sen äänestä kuuli, että se on väsynyt, huolissaan. Seuraavaksi soitettiin grandpalle lätäkön tuolle puolen Facetimella. Se oli juuri herännyt, ja mummopuolen kanssa istuivat sairaalavuoteella. Lupasi ostaa Pojalle vaikka jonkun pelin kun tulevat käymään kun pärjää niin hienosti. Kysyi, missä äiti. Poika katsoi mua. Sanoin, että Mamma lähti tunti sitten kävelylenkille. To clear her head.

Mamma on tehnyt sitä siitä lähtien kun kuuli isästään. Se on ollut paljon kotona. "Sairaana". Se käy sairaspäivinä sekä aamulla että illalla salilla, päivällä se tekee kävelylenkkejä puhelimen kanssa ja joogaa. Joskus se itkee makuuhuoneen suljetun oven takana.

Poika on ollut tänään aika tuittupää, varsinkin kun Tyttökin on sairastamassa kotona. Mamma ei jaksaisi. Oon yrittänyt vapauttaa sitä parhaani mukaan äitiäitiäiti-velvollisuuksista, mutta lapset. Usutin sen salille kun Poika veti itkupotkuraivarit kynsien leikkuusta ja siitä, ettei saanut pelata Xboxilla. Istuin sen kanssa sohvalle, täytin sille vesipullon ja heitin kortin pöytään, että nyt pelataan. Pelattiin, annoin Pojan voittaa kaikki kädet. Korttipelien jälkeen passitin sen kynsiä leikkaamaan. Sitten haettiin sisko mukaan, ja pelattiin lautapelejä ja syötiin jätskit samalla.

Mamma laittoi jossain vaiheessa viestiä, että jos Poika leikkasi kyntensä, niin fine, pelatkoon Xboxilla. Laitoin viestiä takaisin, että alettiin just pelaamaan lautapelejä, you can be the good cop and tell him that when you get home. Parempi, että se kiukuttelee mulle kun en antanut sen leikkiä elektroniikalla ja että se näkee Mamman pelastavana enkelinä, jolta heruu lupa videopeleihin.

Really appreciate everything you've done for me. You are a very kind person, se vastasi.

It's really no problem. Just let me know, any time, if there's anything I can do to help, mä näpyttelin takaisin, oikeasti vilpittömästi.

Mulla on kamala huoli tästä perheestä. Tai lähinnä siitä, että mihin ollaan menossa. Mä oon ollut täällä jo niin kauan, etten voi estää niitä silmäkulmiin kihoavia kyyneleitä aina kun ravaan tutulla barnakutenilla Pojan kanssa. Aina kun kuulen Mamman itkevän itsekseen suljettujen ovien takana kun se luulee, että kukaan ei kuule. Aina kun se on vaan pakko jaksaa ja jaksaa ja jaksaa. Ei käy kateeksi.

Uuden aupparin etsinnässäkään ei ole juuri onni potkinut. Mua ei haittaa. Salaa toivon, että ne ei löydä uutta vielä. Mä haluan olla täällä tukena ja turvaverkkona jos tää kaikki hajookin yhtäkkiä käsiin. Mä kuitenkin tiedän, miten tää talous pyörii. Mä osaisin pyörittää tätä sirkusta yksinkin, jos Mamma vaan jaksaisi rauhoittua. Nyt se on sentään antanut mun hoitaa ihan täysin kaiken lasten elämään liittyvän stressin, varsinkin kun harrastushelvetti alkoi pyöriä täydellä teholla maanantaina. Ei mua haittaa hoitaa noita kahta täyspainotteisesti jos se vaan tarkottaa sitä, että Mamma saa enemmän aikaa hoitaa itseään. Se tarvitsee sitä.

Mutta jotenkin tää osui vähän liian lähelle. Mietin, että mitä jos mun isälle annettaisiin rajattu elinaika ja mä olisin meren toisella puolen, kykenemätön olemaan siellä nyt heti. Sitten hoksasin, että mähän olen. Miten nopeasti mä pääsisin Suomeen, mun kotikaupunkiin? Miten kipeäksi olisin valmis itseni maksamaan äkkilähtöreittilennosta, jotka on muutenkin aina täynnä?

Troye Sivan julkaisi uuden levynsä perjantaina. Oon kuunnellut tota läpi viikonlopun (joka oli taas mahtava, mulla on oikeesti ihanat ystävät täällä ♥) ja diggaillut kovasti. Mutta eilen ajoin autolla Tytön musiikkiopistolta Pojan lätkähallille, ja siinä kello viiden liikenneruuhkassa seisoessani aloin kuuntelemaan lyriikoita.

I'm down to my skin and bone
And my mommy, she can't put down the phone
And stop asking how I'm doing all alone, alone
But the truth is the stars are falling, ma
And the wolves are out c-calling, ma
And my home has never felt this far

-- And I've been trying to hide it
But lately
Every time I think I'm better
Pickin' my head up, getting nowhere

Take me back to the basics and the simple life
Tell me all of the things that make you feel at ease
Your touch, my comfort, and my lullaby
Holdin' on tight and sleepin' at night

-- And I'd never ever thought that I would say
I'm afraid of the life that I've made, I've made

Nää kaksi päivää ovat olleet ensimmäisiä, joina olen oikeasti itkenyt koti-ikävää. Miettinyt, teinkö oikean ratkaisun lähtemällä tänne, olemalla täällä näin pitkään. Halunnut takaisin kotiin, takaisin mun 16-vuotiaan huolettomaan elämään. Haluaisin soittaa äidille ja vaan itkeä, itkeä ja itkeä, koska missään ei tunnu oikealta. Haluan pois täältä, mutta en halua Suomeenkaan.

Mä haluaisin vain olla onnellinen. Ja huoleton.

Ja koti-ikäväkin on vähän paskempi homma kun ei ole varma missä se koti on.

4.9.2015

up

Unohdin muuten kertoa mun maailman mahtavimmasta viikonlopusta. Tässä tulisi. Ennen tätä seuraavaa viikonloppua.

Lauantaina uusi ystäväni M poimi mut ihan kotoa kyytiin ja köröteltiin sinne yhdessä kohti Vaxholmia. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja mun sääret kimalsi nätisti. Jouduttiin hetki ajelemaan pitkin ja poikin parkkipaikkaa etsien, koska ilmeisesti ei oltu ainoat, joiden mielestä Vaxholm oli kiva kesäkaupunki. Lopulta jätettiin M:n maantielaiva hautausmaan parkkikselle vähän epäilyttävin fiiliksen ja tassuteltiin se melkein kilsa keskustaan. Nälkäisinä lapsina suunnattiin heti burgereille johonkin sporttibaariin. Oli hyvää. En ottanut alkoholijuomaa burgerin kanssa, vaikka M yrittikin houkutella.

Syöminkien jälkeen talsittiin vain ympäriinsä, ja onhan tuo perkeleen nätti paikka vähän hiljennyttyään! Suuri osa turisteista valui iltapäivän viimeisillä lautoilla takaisin keskustaan. Me ostettiin tuoreita mansikoita ja Ihan Oikeat Gelatot, ja istuttiin venebensa-aseman lähettyville niitä syömään. Heiluteltiin varpaita merenpinnan yläpuolella ja katseltiin veneitä. Hassua, että ei oltu nähty Vaxholmissa yhtäkään ajoneuvobensa-asemaa, mutta kaksi vedessä kelluvaa venebensa-asemaa kyllä löytyi. Todettiin, että vain Ruotsissa.

 

Lähdettiin kotiin kun aurinkokin alkoi tehdä lähtöä. Jalkoja väsytti, mua väsytti. Höpöteltiin mukavia, mä napsin viimeiset mansikat suihini ja opastin M:n takaisin meille navigaattorin elkein. Toivotin sille hyvää kotimatkaa ja se toivoi, että mä haluaisin vielä puhua sille vaikka se oli vähän törttöillyt tänään. Lupasin, että totta kai, senkin hölmö. Ihana tyttö.

Illasta mentiin T:n kanssa muutamalle. Juhlistamaan jälleennäkemistä (melkein taklasin sen heti metroporteista päästyäni) ja sen paluumuuttoa Tukholmaan. Muutamat venähtivät. Setelit katosivat lompakosta ja vodkat laseista. Lempparibaarimikko hymyili mulle. T kaatoi kahdesti juomat pitkin pöytiä. Muistan myös kokeneeni suurta iloa siitä, että kolmannen yrityksen jälkeen muistin mun nettipankkitunnarit. Ja vielä suurempaa iloa siitä, että tilillä möllötti hurjat 1453 kruunua. Taidettiin oikein kippistää mun rikkauksille. T:kin katseli lompakkoa seteleitä pläräillen, mietti onko rahaa vuokraan. Meni hakemaan juomat meille sekunti myöhemmin.

Päätettiin lähteä ennen kuin meidät heitettäisiin ulos. Ei oltu juotu mitään viiniä vahvempaa vähään aikaan, joten vodka nousi ja nopeasti. Toisaalta, eihän me oltu baarissakaan kuin kolme tuntia. Hups.

Viereinen McDonald's oli ilmeisesti kyllästynyt Dovasista sinne juokseviin känniääliöihin. Sinne oli nimittäin tullut ihanat itsepalveluautomaatit. Muuten hyvä, mutta noin humalatilassa vaikea saada se kortti sinne pieneen rakoseen. Sain kuitenkin, vähän T:n olkapäähän nojaten ja kolmannella yrittämällä. PIN-koodi meni oikein ykkösellä.

Olin jossain mielenhäiriöissäni tilannut ison juoman normiaterian kylkeen. Valitin siitä kai T:lle. Join kolmasosan, tuli paha olo. Valitin monta kertaa myös siitä, että olin pyörällä. Erottiin keskusaseman metropysäkillä, minä jatkoin matkaa kotiin ja T omaan uuteen kotiinsa. Ihan tyhmää, ettei asuta enää melkein naapurinaapurustoissa. Pyöräilin kotiin. Tai puolet matkasta taitettuani talutin, kun tuli paha olo. Joku peura kyttäsi mua kun kuivakaoin jossain pusikossa fillariin nojaten. Vikan mäen päätin vetää ihan vauhdilla alas. Nielaisin ötökän aika alussa, ja pian lensikin vodkat ja nugetit sulassa sovussa nätisti kaaressa keskelle tietä. No, ainakaan en törmännyt meidän autoon tai ajanut sinne ojaan, jonne olen ajanut monta kertaa aiemminkin. Pari kertaa myös kävellyt. Mutta niistä ei puhuta.

Aiemmin lauantaina äiti oli facebookissa ilmoittanut, että nyt oli semmoset migreenit, että kantaa varmasti kavereiden viinikrapulaa. Olin pyytänyt, että voisko kantaa munkin huomista krapulaa. Varmaan kantoikin, koska sunnuntaina heräsin oikein hyvissä fiiliksissä. Suttasin naamaan vähän meikkiä, vedin shortsit jalkaan ja kimonon päälle, ja lähdin sitten keskustaan. Treffattiin T:n kanssa ja jolkoteltiin Kungsträdgårdeniin vuorotellen Olly Mursia ja Måns Zelmerlöwiä ihkuttaen. Jokavuotiset Rix FM -festivaalit olivat nimittäin tänä vuonna siunanneet meitä kiinnittämällä noi kaksi nimeä esiintyjälistaansa.

Muutama tunti vierähti ihan istuskellessa, arskaa ottaessa ja seisoskellessa. Sitten niitä artisteja alkoi valua sinne lavalle, mutta kaikki oli aika meh, kunnes Olly Murs asteli sinne. Meillä lähti T:n kanssa käsistä. Muutama vaivalla tiensä meidän eteen änkenyt pikkuintialainen piteli korviaan ja mulkoili meitä kun kiljuttiin, laulettiin, huudettiin. Olly kosketteli haarojaan ja oli Seksiä Lavalla. Harmi vain, että koko episodi oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Onneksi Danny Saucedon kuumat taustatanssijat aka mun ja T:n uudet poikkikset vähän lohduttivat. Pikkuintialaiset (ne kaikki kolme oli mua oikeasti ainakin kaksi päätä lyhyempiä!) taas mulkoilivat kun kiljaistiin omien taustatanssijapoikkisten esittelyiden kohdalla. Näyttivät vähän hämmentyneiltä siellä lavalla.

 

T friikkasi mallikkaasti Månsin kohdallakin, mä olin vähän rauhoittunut jo. Olihan se Heroes aika cool kun koko Kungsträdgården lauloi mukana. Mutta johan me oltiin soundcheckissä kuultu jo kaikki biisit ja niin edelleen. Mutta Måns on kyllä kova jätkä. Kiva falsetti, nätti naaama, hyvät rintakarvat. Mitä muuta miehestä voi haluta? No, onneksi saatiin kuitenkin T:n kanssa sovittua, että mä meen naikkariin Ollyn kanssa ja se Månsin kanssa. Mähän kosinkin herra Mursia pari vuotta sitten Fryshusetilla. Se sanoi, että puhutaan myöhemmin. Ei olla vieläkään puhuttu. Voi olla, että odotan vielä pari vuotta. Ainakin.

Post-konserttihiet pinnassa raahauduttiin täpötäyteen Maxiin. Äiti oli täällä ollessaan kovasti kehunut niiden nugetteja, joten otin nuguaterian suomatta ajatustakaan lauantai-sunnuntaiyönä kadulle päätyneistä mössöistä. Käveltiin Waxholmsbolagetin satamaan ja vedettiin roskaruoat napaan. Tai T veti. Nugetit oli pahoja. Söin kaksi, loput heitin roskiin. McD osaa nuguhommat liian hyvin, musta on tullut ihan hemmoteltu kun muut kanapalat ei enää kelpaa.

Tollaset viikonloput on oikeasti yksi niistä syistä, joiden takia täällä jaksaa. Ihanaa, että T on takas ♥ Mun lompakollehan tämä ei tiedä mitään hyvää. Mutta vatsan kipeäksi nauramisella ja onnellisuutta pulppuavalla tunteella ei ole hintaa.

Lainasin muuten haarojenkoskettelukuvan instagramkäyttäjältä arosenqvist. Itse olin liian kiireinen tapahtuman aikana. Yleisökuva on kanssa BTS. praktikanten_.

3.9.2015

dör för dig

Eilen oivalsin, että mä oon aika etevä tässä yksinhuoltajaäiteilyssä. Mamma on työmatkalla, ja unohti kaikessa stressissään kertoa lapsille olevansa poissa pari iltaa. Mulle sentään kertoi, mutta silloinkin vain ohimennen. Mä vaan olin, että allright. Mitään uutta. Ja muuten aamut ovat olleet huomattavasti rauhallisempia nyt kun Mamma on alkanut harrastamaan salitreeniä meidän aamupalailun aikana. Mä herätän lapset kun Mamma nostelee painoja lähisalilla, ja kun tuun takas koululta niin se on jo poissa. Yksi päivä kuskasin sen Södertaljeen asti työjuttuun ja puhuttiin autossa Donald Trumpista, Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta ja siitä, kuinka tää järjestely on parempi kaikkien hermojen kannalta. Ja kyllä, kaikki keskustelut avasin minä. Tuntuu, että ollaan Mamman kanssa bondattu ihan eri tavalla kun viime kuussa avauduin sille mun mielipiteestä Yhdysvaltojen ihmisoikeuksiin. Sen jälkeen ollaan puhuttu tosi paljon maasta taivaisiin. Ehkä se tajusi, että en oo niin yrmy kun vaikutan. Näin melkein puolentoista vuoden tuntemisen ja yhdessäelämisen jälkeen. Oon kuulemma erittäin "smart" ja "clever" ja "interested in current world issues".

Mutta niin. Yh-arkeen.

Aamu tavalliseen tapaansa lähtee käyntiin kello seitsemän. Raahaudun ulos mun huoneesta ja edes peiliin vilkaisematta menen herättämään penskat. Ihan hassua, että täällä oon oppinut olemaan kiinnostumatta mun ulkonäöstä heti aamulla. Joskus Suomessa mulla oli niin pahoja itsetunto-ongelmia, että meikkasin usein jopa omien vanhempien kanssa vietettyjä kotipäiviä varten. Anyway, Poika on jo hereillä, passitan sen vaihtamaan vaatteet päälle ja petaamaan sängyn. Tyttö saa vaan hyvät huomenet ja kevyen tyrkkäyksen, sillä on oma herätys vartin päästä. Katan pöydän, tyhjennän tiskikoneen, syödään aamupalaa Pojan kanssa päivän ohjelmaa suunnitellen. Sovin sille threeway playdatesit iltapäiväksi iMessagen ryhmäkeskustelussa kaveri 1:n äidin ja kaveri 2:n isän kanssa. Tyttö raahautuu alakertaan, Poika menee pesemään hampaita. Teen sille eväsleivän, juttelen Tytön kanssa päivän läpi ja sitten jotain turhanpäiväistä populaarikulttuuripaskaa jostain meidän yhteisestä mielenkiinnonkohteesta. Tyttö siivoaa jälkensä, menee pesemään hampaat.

Yläkerrassa varmistan, että Poika on oikeasti pessyt hampaat ja että sillä on sänky pedattuna, ja passitan sen sanomaan heipat vielä nukkuvalle Pappalle, koska tiedän, että isälle, joka tulee yöllä kotiin lastensa jo nukkuessa, se on tärkeää. Käyn hoputtamassa Tytön hammaspesua ja sängynpetausta, käskytän Pojan jo alakertaa repunpakkauspuuhiin ja muistutan vielä Tyttöäkin heipoista pappalle.

Tasan kello kahdeksan lompsitaan kaikki kolme ulos kumisappaaissa ja sadetakeissa. Puhutaan siitä, kuinka elokuu oli loppuun asti ollut kesää ja kuinka syyskuu heti alusta asti syksyä. Heitän roskapussin roskiin ja kierrätyskassit takakonttiin. Lapset puhuvat uudesta liikkasalista, mä käännän radion kuuntelemaan Rix FMn aamuohjelmaa. Kova tuuli paiskoo sadepisaroita lasiin ja pyyhkijät joutuu varsinkin motarilla oikeasti töihin. Jätän lapset koululle heippojen kera kiroillen kanssa-ajavia vanhempia, ja ajelen sitten kierrätyspisteen kautta kotiin. Hetken mielenjohteesta kirjoitan kohteliaseen vihaisen (Mamma myöhemmin sanoi, että "that was a pretty strongly worded letter, very British of you") kirjeen koululle, koska ihan oikeasti, vanhempien parkkeeraus varsinkin lapsia noutaessa on ihan hirveää. Parkkeerataan keskelle kulkuväyliä ja kääntöpaikkoja, torvet soi, 4-13-vuotiaat lapset juoksentelee seassa. Laitan kännykän do not disturbille ja isken korvatulpat korviin.

Jossain vaiheessa havahdun kun Pappa huutelee mua. Arvaan, että se haluaisi kyydin metrolle. Käännän kylkeä. Huutelu loppuu pian, ja jatkan unia tyytskärinä. Herään tähän päivään uudestaan yhdentoista aikoihin. Keittiön pöydällä odottaa pari lappua, viisisatanen ja henkkarit, joiden kuvassa irvistää Pappa itse. Huokaisen, vaihdan pyjamashortsit legginseihin ja t-paidan huppariin, isken sadetakin päälle ja lähden liikenteeseen.

Ensimmäinen stoppi on melkein keskustassa. E18 on jo hiljainen ruuhkien jäljiltä, mutta sade vaikuttaa muidenkin ajonopeuksiin reilulla kädessä. Norra Länkenin melkein neljän kilometrin tunnelipätkällä saa rauhoittua. Noudan Pappan nimissä ison laatikon, jonka sisällä on arvatenkin Pojan uusia lätkäkamoja.

Ironisesti, seuraava stoppi on Solnassa, DHLn konttorilla. Lisää lätkäkamoja. Avaan paketin käyttäen avonaista takaluukkua sateensuojana ja kaivan uudet hokkarit käteen. Tylsät kuin mitkä. Huokaisen taas ja aloitan ajomatkan kohri Arningea. Koko reissu osoittautuu turhaksi ja mun luottoanaheimducksfani ilmoittaa, että liikkeellä ei harjoiteta enää terotustoimintaa. Sanon sille, että höh ja että Teemu Selänne ei edes ole niin hyvä, ja lähden.

Pysähdyn matkalla isossa ruokakaupassa, ja kauppalapun sisällön lisäksi heitän kärryyn pikkulevyn Fazerin sinivalkoista ja pullollisen norjalaista lähdevettä. Vingutan ne perheen kortilta siinä missä muutkin ostokset. Kotona puran kamat autosta edelleen terottamattomia hokkareita lukuunottamatta. Safkat kaappiin, suklaa tulille ja Google käsiin. Hockeygear-niminen liike Solnassa avaa vasta puolen tunnin päästä. Otan harkitun riskin ja pistän torkun tunnin päähän painuen sitten päikkäreille.

Liike terottaa Pojan uudet hokkarit satasen seteliä vastaan. Kuikuilen samalla liikkeen fanituotetarjontaa lähinnä Pojan joululahja mielessä, mutta tulee kiire lähteä hakemaan poikaa lekurille.

Poika on vähän hermostunut autossa. Mennään vaan puhumaan tuloksista ja katsomaan kuvia. Edelleenkin helmikuista, lasketteluonnettomuudessa hankittua aivotärähdystä siis tutkitaan. Neurologi kertoo meille, että aivoissa on sellainen juttu. Poika ottaa mua kädestä kiinni. Saadaan läjä papereita mukaan ja jonkun toisen neurologin yhteystiedot Mammalle annettavaksi. Ostan Pojalle suklaamuffinssin kahvilasta.

"When am I gonna have the brain surgery", se kysyy vaisusti puolivälissä matkaa takaisin koululle oltuaan koko matkan hiljaa.

"Oh, baby, you're not gonna have a brain surgery, it's a thing you can live with", kerron maansa myyneelle Pojalle katsellen sitä taustapeilistä. Loppumatkan yritän selittää maallikkotermein lääkärin kertomaa ja samalla kiitän, että katsoin yhdeksän kautta Greyn Anatomiaa ja kymmenen Tuho-Osastoa.

Koulun pihalla angstaan lähinnä autossa sateelta suojassa ja kiroan varsinkin niitä kahta kiinalaista isää, jotka aina parkkeeravat autonsa just siihen, mikä blokkaa mun vakkariparkkiruuturivistöstä pois pääsemisen. Sitten ne vielä polttavat röökit vaikka koulualue on rökfri zon. Pari ohikulkevaa äitiä moikkaa mulle. Moikkaan takaisin. Ei jaksaisi puhua muille vanhemmille just nyt. Poika pyörittelee lähinnä peukaloita. Tekee mieli halata sitä, kertoa sille kuinka ei ole mitää hätää, ei ole vakava juttu.

Onneksi lapsia alkaa pian valumaan koululta päin. Tyttö kysyy, voiko sen paras ystävä tulla kylään. Joojoo, sanon. Poika kysyy, voiko sittenkin mennä kaveri 2:n luokse playdateseille kaveri 1:n talon sijaan. Huokaisen sekavalle selostukselle ja ulostaudun autosta sadetakkiini kääriytyneenä. Kaveri 2:n äiti koskettaa mun käsivartta, kysyy vähän huolestuneena onko mulla kaikki alright. Naurahdan ja sanon, etten vaan meikannut tänään. Kaveri 2:n vanhemmat ja kaveri 1:n isä kaikki nauravat mukana. Sovitaan kuviot selviksi, pistän Pojan lupaamaan kotiläksyjen tekoa illalla, ja lähden sitten tyttöjen kanssa kotiin.

Ajomatkalla vaihdetaan Tytön parhaan ystävän kanssa kuulumisia, koska ei olla nähty pitkään aikaan kun se vaihtoi nyt kouluakin. Meillä on kolmisteen aina hyvät keskustelut, rakastan noita tyttösiä niin kovin. Ne ovat lisäksi erittäin vaivattomia: tekevät itse välipalansa ja viettävät sitten läksytuokion yhdessä. Minä menen yläkertaan koomaamaan.

Puolisen tuntia ennen kuin pitäisi lähteä hakemaan Poika, laahaan jalkani alakertaa. Leikkaan pari sipulia ja yhden kalkkunamakkaran, paistan ne pannulla vehnäjauhoripauksen kanssa ja jätän muhimaan lämmölle. Pyydän Tytöltä, josko se voisi laittaa pastaveden kiehumaan noin vartin päästä. Joojoo, kuuluu yläkerrasta.

Poika lähtee kaverin luota yllättävän helposti. Oikeastaan mä olen se, joka jää suustaan kiinni. Perheen koiranpentu nuoleskelee mun kättä, ja kohteliaasti koiraällötyksestäni ja bakteerikammostani huolimatta annan sen tehdä niin. Autossa Poika kertoo mulle, että meillekin voisi tulla koira. Että mähän käyn jo joka päivä lenkillä niin ei olisi iso vaiva ottaa sitä mukaan. Pyöräytän silmiä, koska tää keskustelu on käyty valehtelematta kahdeksan kertaa viimeisen kahden kuukauden aikana, ja kaivan hanskalokerosta antibakteeriset kosteuspyyhkeet mun kättä varten. Matkalla tapellaan myös kotiläksyistä. Oon kamalan zen, oon ollut siitä lähtien kun perhe tuli lomalta. En huuda Pojalle, en edes korota ääntä. Puhun rauhallisesti, selvästi artikuloiden, ja Poika luovuttaa puolivälissä matkaa rutinansa kanssa.

Autolta kotiovelle kävellessä Poika kysyy, että eikö ihan oikeasti voida ottaa koiraa. Sanoo, että mä saisin päättää rodunkin. Sanon ei.

Tyttö on laittanut kiltisti pastankin jo tulille. Heitän sipulimakkaraseoksen sekaan tomaattipureet, kermat ja mausteet. Tytöt kattavat pöydän, M ei vielä halua syödä kun oli syönyt kaverilla. Se istuu silti pöydän ääreen rutisemaan läksyistä. Ei sentään kehtaa kiukutella kun Tytön paras ystävä istuu kerta sen vieressä. Pian se lähtee kaivamaan niitä kotiläksyjään kun vielä kerran kauniisti pyydän. Tytöt antaa mulle uraohjeita ja opiskeluneuvoja. Molemmat järkyttyvät kun kerron niille, että oon taas muuttanut mieleni ja päättänyt olla sittenkään yliopistoon hakematta. Tytön paras ystävä kertoo, että musta tulisi hauskin englanninopettaja ikinä. Tyttö kertoo, että se haluaa perustaa jäätelökioskin. Keksitään sille kuvitteellisia nimiä ja nauretaan posket kipeiksi.

Siivotaan pöytä yhdessä ja lähden sitten heittämään tyttöjä tanssistudiolle, missä niillä on yhteinen tunti. Tytön parhaan ystävän ihana äiti on luvannut heittää Tytönkin takaisin kotiin, joten studiolla roikkumisen sijaan karautan takaisin kotiin. Poika kuuntelee yläkerrassa Taylor Swiftiä ja tekee matikanläksyjä. Vitsi mikä nörtti. Mun oma pikkunörtti.

Vetäydyn mun huoneeseen omalle koneelle kunnes Poika tulee ovelle, että on nyt valmis. Katson läksyt nopeasti läpi, hymyilen, kiitän ja rutistan sen karhunhalaukseen. Se on mukamas ällöä ja ties mitä, mutta irti se ei vitkuttele ennen kuin minuutin päästä. Lämmitän sille makkarakastiketta ja pastaa myöhäisillalliseksi, ja istun seuraksi. Jutellaan uusista lätkäkamoista, ja syötyään M kokeilee nii uusia luistimia, kypärää kuin säärisuojuksiakin. Diagnosoin hokkareille uunihoitoa ja sisäsyrjän uudelleenmuovailua, mutta uudelle kypärälle näytän peukkua. Ruuvaan visiirin irti vanhasta ja kiinnitän uuteen, all good.

Päästän Pojan pelailemaan Xboxilla, siivoilen keittiötä ja viikkaan puhtaat keittiöpyyhkeet laatikkoonsa. Puolen tunnin pelailun jälkeen passitan Pojan suihkuun, hammaspesulle ja pyjamanvaihtoon. Tyttö tulee kotiin juuri sopivasti, niillä on minitappelu siitä, kumpi saa käydä suihkussa ensin. Annan Tytölle luvan käyttää mun suihkua, ja riita on sillä sovittu.

Vartin päästä Poika tulee alakertaan ja annan sen jatkaa pelaamista vielä kymmentä vaille yhdeksään asti. Sitten pitäisi mennä sänkyyn kirjan kanssa rauhoittumaan, 21:15 sammutettaisiin valot. Kysyn Tytöltä, onko se valmis. Ei ole kuulemma käynyt suihkussakaan vielä. Ärähdän sille, ja noin viiden minuutin päästä suihku alkaa käydä. Tytöllä menee ikuisuus, Pojan petiaikakin ehtii tulla kun se vielä mupeltaa iltapalaa alakerrassa. Mulla alkaa jo kärsivällisyys loppua, koska joka helvetin ilta se vitkuttelee iltapuuhien kanssa ja joka helvetin aamu se on niin vaikea saada hereille.

Otan lukemiseen käytetyn iPadin pois luvaten, että sen saa takaisin heti kun alkaa tapahtua. Tytöllä on paha tapa uppoutua kirjansa maailmaan niin pahasti, että se ei sisäistä mitään vaikka sille puhuisi. Yksi päivä puhuttiin varmaan vartti Pojan kanssa tästä tavasta Tytön lukiessa, eikä se ollut "kuullut" mitään meidän keskustelusta vaikka oli istunut sohvalla meidän välissä.

Poika nukkuu jo kun Tyttö vihdoin raahautuu huoneeseensa. Sillä on vielä pyyhe päässä, mutta sanon silti hyvät yöt, koska luotan siihen, että se menee sänkyyn heti kun saa pyyhkeen kuivumaan. Vielä mitä, puoli yksitoista käyn sammuttamassa käytävävalon ja kurkkaan huoneeseen - Tyttö selailee instagramia puhelimella. Otan puhelimen alakertaan vietäväksi ja käskytän nukkumaan nyt heti. Se näyttää just niin syylliseltä kuin joku juuri itse teosta kiinni saatu näyttäisikin. Mutta meneepä nukkumaan.

Pappa kolistelee kotiin joskus kahden aikaan yöllä - herään kun se paiskaa oven kiinni. Huokaisen syvään ja käännän kylkeä, yrittäen saada taas unen päästä kiinni.