No haluan oikeasti. Mutta tänään tuli vähän epätoivonen fiilis.
Pojalla oli joku tosi huonosti ja se on vaan huutanut, huutanut, huutanut koko illan. Se kertoi kaikille, että yes, something is wrong, mutta ei suostu sen enempää asiasta avautumaan, koska you can't help me with it. Dinnerin jälkeen hostmum kuskasi Tytön harrastukseen ja sain sillä välin Pojan vähän leppymään ja nauramaan (vaikkakin tän nauramisen ehtoina oli muun muassa se, että mä kannan herraa reppuselässä ja että herra saa talloa mun jalkoja) sekä ulos vähän lätkää pelaamaan. Kuitenkin koko ton hurjan vartin mikä me ulkona oltiin niin pystyi ihan helposti kertomaan, että nyt ei ollut joku hyvin.
Kesken kaiken Poika sitten ilmoittikin, että menee sisälle. No, annoin mennä ja tunnollisena aupparina siivosin kaikki lätkäkamat pois ja laitoin maalit sivuun. Ovella kävi ilmi, että Poika oli lukinnut mut ulos. Akkukin loppui. Hienoa. Kyllä se sitten kun olin 20 minuuttia soittanut ovikelloa niin tuli avaamaan. Tää oli ihan ensimmäinen kerta kun mun teki mieli raahata toi pentu niskavilloista suihkuun (jonne menosta oli tapeltu koko ilta muutenkin) ja olla huomioimatta. Mutta koska oon rationaalinen ja järkevä ihminen, ilmoitin tyynenä, että kaikki tv- ja internetajat tältä ja ens viikolta on gone.
No, Mamma tuli kotiin Tytön kanssa ja mä olin jo luovuttanut Pojan suhteen. Se huusi ja huusi ja huusi. Ja itki, totta kai. Eikä todellakaan ollut mitään hiljaista nyyhkytystä, vaan oikein riipivää koliikkivauvaitkua. Vittu se on yhdeksän vitun vuotta vanha. Siinä sitten ilmotin Mammalle illan tapahtumista, ja Mamma ehdottaa, että jos Poika pyytää multa anteeksi niin tv- ja internetajat saa takaisin jo kolmen päivän jälkeen. Tässä vaiheessa näin taas punasta, koska noi vanhemmat lupasi mulle, ettei ne ikinä tule kyseenalaistamaan mun auktoriteettiä, että mun työajalla what I say, goes. Poika ei hiljentynyt, ja mua vaan vitutti niin ankarasti kun Mamma yritti hellästi jutella sille. Ois vaan jättänyt sinne huoneeseensa huutamaan helvetin vittu saatana perkele.
Menin sitten kävelemään, koska oli ihan pakko päästä pois talosta. Rasitusmurtumalle ei kuulu hyvää, mutta mun oli pakko ennen kun räjähdin jollekin.
Okei, kävelin vaan reippaan kilsan päässä olevalle kalliolle ja katselin Brommasta lähteviä lentokoneita ja meren melkein olematonta aallokkoa. Näinpähän myös tähdenlennon lentokoneiden joukossa, ja en voi sanoo nähneeni sellasta vuosiin. Mutta silti jostain syvältä sisimmästä tuli heti toive, että kunpa pääsisi pois. Ei kotiin, ei Suomeen. Mutta jonnekin. Siitä tuli oivallus, että mä tarvin ihmisiä. En muita auppareita vaikka oonkin nauttinut kaikkien tapaamieni aupparitovereiden seurasta. Mutta tarvin ihmisen, jolla on oma koti, jonne mä voin marssia kun on paska olo. Tarvin ihmisen, jonka kanssa ei tarvi puhua vaan voi vaan olla ja irrottaa ajatukset arjesta.
Lohduttavaa oli se, että olin ilmottanut eräälle kamulle, G:lle, ennen akun loppumista, että Poika lukitsi mut ulos talosta, ja kun sain just puhelimen taas laturiin ja auki, niin siellä odotti vastaus: what a slimy fucker?? there's room here
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti