26.8.2015

old scars / future hearts

Herään kun Poika hiipii mun oven ohi natiseville portaille ennen kuutta pelatakseen tabletillaan ennen aamutoimia. Se loukkaantuu, kun moitin sitä ja juoksee takaisin yläkertaan itkuisena kun kyselen rasitusvammaiselta vaikuttaneen jalan kuulumisia. Joudun maanittelemaan Pojan aamupalalle lupaamalla, että laitan kaksi gifflaria sen eväsboksiin.

Käyn kirjaimellisesti repimässä Tytön sängystä 25 minuuttia ennen lähtöä. Se ei saa suustaan ulos mitään järkevää, mutta nousee kuitenkin ylös ja raahautuu kylppäriin. Palautan jo viisi herätystä sitten takavarikoimani peiton sen huoneeseen.

Sanon lapsille 8 minuuttia ennen lähtöä, että nyt mennään. Tyttö on melkein valmis, muistutan sitä sukista ja siitä, että sanoo iskälle heipat, ettei tarvitse sitten enää juosta ylös. Poika kysyy, että miksi nyt jo. Vastaan, että no koska teillä aina kestää. Ei kuulemma kestä. Passitan silti Pojan hakemaan sukat ja sanomaan heipat iskälle yläkertaan.

Pakkaan molempien eväät, ja samalla huomaan, että kouluun tänään palautettavat lomakkeet ovat yhtä täyttämättä magneetin alla jääkaapin ovessa. Huokaisen, ja alan täyttämään niitä. Yksi koskee Google Classroomin käyttöä. Rastitan kyllät molempiin, väärennän Mamman allekirjoituksen perään. Toiseen pitää täyttää lasten terveystiedot, lääkitykset, sairaudet sun muut. Jätän Tytön lomakkeen melkein tyhjäksi ja listaan kaikki Pojan allergialääkkeet nimeltä sen lomakkeeseen, puumerkit perään. Kolmannessa kysytään, saavatko lapset lähteä itsenäisesti koulusta vai luovutetaanko vain vanhemmille. Rastitan ensimmäisen ruudun, allekirjoitan, ja sujautan kummallekin kolme lomaketta reppuihin.

Pennut ilmestyvät alakertaan, mä istun jo odottamassa autonavain kourassa. Tyttö tajuaa, ettei sanonut heippoja iskälle ja juoksee yläkertaan. Poika tajuaa, ettei sillä ole sukkia jalassa. Hieraisen mun naamaa. Mammakin ilmestyy paikalle. Kysyy nukuinko hyvin. Valehtelen, ja sanon, että joo, vaikka unta kertyi ehkä kaksi tuntia viime yönä. You just look really... Mamma aloittaa, muttei ikinä lopeta lausetta. Kiitän sitä siitä ajatuksissani.

Lähdetään lopulta viisi minuuttia myöhässä kohti koulua, enkä jaksa tässä vaiheessa enää edes nostaa mun pointtia 8 minuuttia etukäteen lähdön valmistelusta esille. Ilmoitan heti autolle kävellessä, että reput menee takaluukkuun. Lapset anelevat, että pliis ei. Annan luvan ottaa ne takapenkille, mutta sillä ehdolla, että kumpikaan ei mainitse niitä sanallakaan. Turhautuminen is strong ja se näkyy, ja lapset eivät hiiskahdakaan laukuista.

Poika kutsuu mua mamma-nimellä eikä edes huomaa mokaansa ennen kuin Tyttö nauraa sille.

Harhailen ruokakaupassa puoliaaveena. Niillä ei ole kalkkunaleikkeleittä tai 2,8% bisseä. Huokaisen.

Mamma kysyy, ehdinkö ajaa sen metrolle. Kysyn, voinko sanoa ei. Että mun pitää kiirehtiä suihkuun ja sitten itsekin kaupunkiin. Pappa on jo lähtenyt. Mamma sanoo, että ymmärtää ja lähtee kohti bussipysäkkiä. Mä menen nukkumaan kahdeksi tunniksi.

Kiirehdin suihkun kautta keskustaan ja sieltä Fridhemsplanille. Vaihdan mun lenkkitakin ja perushupparin kahteen sileään satasen seteliin mukavan loppiskaupan seurauksena, ja lähden sitten kohti aasialaisia ruokatuotteita myyvää kauppaa. Kaupan vanha setäomistaja ja sen poika moikkaavat mulle vaikka en ole käynyt siellä muutamaan kuukauteen. Nappaan mukaan sinappiöljyä ja pussillisen vihreitä chilejä. Vanha setä juttelee mulle ensi viikolla tulevasta uudesta hyllyköstä ja pahoittelee kun en löytänyt naanleipää samalla kun sen poika naputtelee mun ostokset ikivanhaan kassakoneeseen. Maksan käteisellä ja kiittelen, setä yrittää tyrkyttää mulle pullollisen aam pannaa mukaan ihan ilmaiseksi. Sanon kiitos ei kiitos hymyn vääntäen, ja setä taputtaa mua olalle ja kertoo, että oon sen favorit vit tjej.

Haen Tytön koululta, ja sitä odotellessa juttelen Pojan parhaan kaverin vanhempien kanssa ja paijaan niiden harvinaisen kilttiä ja haisematonta vizslapentua. Ne muuttavat pois vuoden loppuun mennessä ja mua harmittaa, koska Pojan parhaan kaverin äiti on toinen mun mammabestiksistä.

Syödään, ja vietetään siestaa Tytön huoneen lattialla pyörien. Puhutaan mun tatuointisuunnitelmista, meidän varpaita, Tytön parhaan ystävän isän rimppakintuista, rintaliiveistä, kuukautisista ja siitä, mitä aktiiviliikkuminen ilman urheilurintaliivejä tekee rinnoille. Mamma löytää meidät kuudelta kotiin tullessaan Tytön sängyltä jalat seinää vasten kohti kattoa kikatuskohtauksen pauloissa.

Tyttö haluaa tulla mukaan hakemaan pikkuveikkaa sen parhaan kaverin luota. Ajellaan sinne kaikessa rauhassa puhuen matkalla lähinnä musiikista, Rix FMn sunnuntaifestareista ja siitä, kuinka ärsyttävää liikenne pois kaupungista on tähän aikaan.

Poika ei suostu istumaan takapenkillä kunnolla, joten tyhjällä tiellä äkkijarrutan niin, että se kolauttaa päänsä etupenkin selkämykseen. Viesti menee perille pojan suuttumatta, joten katson itseni voittajaksi. Loppumatkan se istuu kiltisti paikoillaan. Jutellaan Pojan parhaan kaverin koiranpennusta, ja mun sydämeen vähän sattuu, koska Poika ei tiedä toisen perheen muuttoaikeista.

Matkalla autosta kotiovelle puhutaan rannoista ja kuulin epähuomiossa, että Poika olisi sanonut better than your shitty beach, ja vedet silmissä räkätetään kaikki ennen eteiseen astumista.

Lapset hoitaa iltatoimiaan ja me käydään Mamman kanssa läpi seuraavaa viikkoa kun se lähtee taas työmatkalle. Oon jo lähdössä keittiöstä kun se kysyy, että voisinko hätätilanteessa jäädä tyyliin tammikuun ensimmäiseksi viikoksi vielä avustamaan. Mun suu lupaa, että voin jäädä vaikka helmikuunkin loppuun asti jos tarvitsee. Jossain vaiheessa istun pöydän ääreen ja jutellaan syvällisiä mun tulevaisuudesta ja perheen tulevaisuudesta.

Mietin, lähdenköhän mä täältä ikinä. Mietin, kuinka paljon rakastan näitä kahta lasta kaikesta huolimatta.

25.8.2015

won't be long

Mitäs tänne. Sitä samaa.

Lapsilla alkoi koulu torstaina hassulla puolentoista tunnin mittaisella päivällä. Ihan vielä ei olla palattu onnistuneesti siihen arkeen muiden osalta, mutta ehkä ne kohta. Mä onnistuneesti herään joka aamu jo ennen seitsemää, herätän lapset, pistän aamupalapöydän kuntoon, heitän ne kouluun ja palaan takaisin nukkumaan. Jotenkin ihanaa palata tähän löysään rutiiniin, kesällä kun piti olla menossa joka paikassa ja joka päivälle oli jotain tekemistä. Odotan vielä syksyisiä sadekuuroja ja iltalenkkejä merituulen tuivertaessa.

Tosiaan aamut ovat vielä vähän kivuliaita. Lapsilla on herätys seitsemältä, mutta en oleta niiden heräävän silloin. Tänään oli ensimmäinen päivä kun Poika heräsi itse vähän ennen seitsemää ja tassutteli alakertaan räpeltämään tabletillaan jo päivävaatteet päällä. Kun vertaa, että torstaina, perjantaina ja maanantaina mä jouduin varastamaan sen peiton ja laittamaan sille päivän vaatteet sängylle. Toisaalta tykkään siitä, että Poika pyytää mua valitsemaan vaatteet, koska mä osaan valita vaatteet paremmin kuin herra itse ja kaiken lisäksi se laittaa ne mun valikoimat kuteet aina mukisematta päällekin. Tänään se tosiaan pukeutui itse siniseen paitaan ja melkein samansävyisiin shortseihin. Itkin vähän verta ja yritin maanitella sitä vaihtamaan päälle joko harmaat shortsit tai sitten jonkun valkoisen t-paidan, mutta ei. Päähän se iski vielä nätin sinisen lippiksen. Ja ei, en puhu mistään kivasta laivastonsinisestä, vana sinisestä. Yh.

Tyttö on vielä vaikeampi maanitella ylös. Tänään luovutin kolmannen kerran jälkeen ja menin syömään aamupalaa Pojan kanssa. Sieltähän se sitten tuli pää kolmantena jalkana varttia ennen lähtöä syömään ja kitisi mulle, että miksen herättänyt. Sanoin, että kävin herättämässä kolme kertaa. Ehkä se nyt oppii, kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että se tunne kun herää liian myöhään kouluaamuna on ihan kamala.

Aamulla piti viedä koko perhe kukin omiin kohteisiinsa, ja voi jumalauta mitä tää perhe tekisikään ilman mua. Poika meinasi unohtaa kouluprojektia varten sivuunlaitetun kenkälaatikon. Mamma unohti antaa siivoojalle päiväpalkan. Pappa meinasi jättää avaimet oveen ja lompakon autoon. Tyttö unohti kuukautissiteet kotiin. Huoh. Onneksi olen minä, joka poimii ne avaimet sieltä ovesta ja joka nappaa kenkälaatikon mukaan viime hetkellä ja joka kaivaa lompakosta rahaa siivoojalle ja omasta laukustaan siteitä lapselle. Noi kaikki unohtaisivat varmaan omat päänsä ilman mua.

Poika on ollut tapansa mukaan tosi kiva aina kun Mamma ei ole kotona. Tänään se tosin skitsosi sillä hetkellä kun astuttiin kotiovesta sisään. En tiedä mitä maagisia voimia meidän etuoven kynnys pitää sisällään, mutta koulun pihalla ja automatkalla iloisesti jutelleesta ja nauraneesta pojasta tulee tosi nopeasti Maailman Kamalinta Päivää kärsivä pikkupainajainen heti kun se astuu sisälle. Mä menin viemään kauppakassin keittiöön, ja eikös helvetti irronnut heti eteisessä. Siellähän ne olivat taas toistensa kimpussa, tai lähinnä Poika oli Tytön kimpussa. Tyttö on nyt muutamien viime kuukausien aikana ihan tarkoituksella provosoinut pikkuveljeään, ja se on niiiiiin rasittavaa. Joo, välillä se on oikeassa tai sillä on hyvä pointti, mutta se miten se toimittaa ne sanat ulos... Poika näkee aina punaista. Ja Mamma yleensä vain pahentaa asiaa. Mutta anyway, jouduin eteisessä nappaamaan Pojan tyyliin niskalukkoon kun se ei suostunut lopettamaan Tytön potkimista. Raahasin sen tilanteesta pois, pyysin purkamaan liikkakamat ja laittamaan vesipullon tiskikoneeseen. Niinhän se kitisten tekikin ja samalla sain selville riidan syyn: Tyttö oli istunut avaamassa kengännauhojaan siinä mihin Poika olisi halunnut laskea reppunsa. Meillä on tosiaan iso eteinen, jonne mahtuisi jo lattiapinta-alalle yli 30 samanlaista reppua. Että niin.

Aamulla sisarusten välillä oli jo yksi yhteenotto: kumpi saa pitää koulureppua keskellä. Oltiin jo liikenteessä, ja mä siinä samalla ajaessa kyllästyin kitinään, ärähdin kerran ja pistin laukun nätisti peräkkäin keskipaikalle. Ei ollut kuulemma hyvä. Pysähdyin, avasin takaluukun ja sanoin lapsille, että hopihopi, laukut taakse sitten. Yllättäen laukut matkustivat koulusta kotiin sulassa sovussa keskipenkillä.

Onneksi päivät ovat vapaat ja kohta on taas viikonloppu. Edessä on muun muassa kesäinen roadtrippi Vaxholmiin, T:n paluumuutto Tukholmaan sekä lupaavat lauantairyypyt. On tähän väliinkin toki mahtunut uusien kavereiden kanssa pyörimistä (muun muassa iltalenkit ja -kännit Skeppsholmenin saarella!) ja Suomeen palaamisen kanssa kriiseilyä, mutta henkilökohtaiset asiat pysyköön henkilökohtaisina. En mä kuitenkaan ole niin anonyymi.

21.8.2015

ta mig tillbaka

Tänker tillbaks på hur det var ett annat liv
Det var en sommar som aldrig tog slut
För vi levde varenda minut

14.8.2015

i never dance

Loma on sitten kai ohi. Höh. Ehdin jo tykästyä aikatauluttomaan elämään, jossa on ihan okei herätä kolmelta aamulenkille ihan vain siksi, että saa kivan kuvan auringonnoususta, ja jossa voi rampata Pride-tapahtumissa ja ottaa valkkaripainotteisen illan uusien sateenkaaritovereiden kanssa millon vain.

Kaikki lukiota tai oikeastaan mitä tahansa koulua käyneet tietävät sellaisen ihanan termin kuin procrastination? Minä ainakin tiedän. Paitsi lukioaikoina kun yritin koetta edeltävänä iltana tulla expertiksi molekyylifysiikassa, niin myös ihan nykyaikaina. Ennen lomaa tein suuria lupauksia alkaen nurmikon leikkaamisesta kahdesti viikossa ja päättyen koko keittiön puunaamiseen jokaista laatikkoa ja kaappia myöten. Tiedättehän, pitkät ja hiljaiset aamut (loman aikana yli 10 nukutut aamut: 20), auringonotolle pyhitetyt iltapäivät (loman aikana auringonottamiseen käytetyt tunnit: 12) ja valkoviinin täyteiset illat (loman aikana nautit valkoviinipullot: 18) vilisivät jo mielessä ja sitä nyökytteli juujuut kaikkeen ihan vain että saisi perheen nopeammin kohti terminaalia.

Arvaa kuka eilen hiki pinnassa käänsi keittiön vetolaatikkoja ympäri yksi kerrallaan ja leikkasi ylipitkäksi kasvannutta ruohikkoa pikavauhtia just ennen yleistä iltahiljaisuutta? Arvaa kuka tänään juoksi kaupassa, veteli nurmikkoa, haravoi ja noukki leikattua nurtsia sekä hoiti viimeisetkin pinnat keittiösti kondikseen? Niiiiiiin. Perheen lennon oli määrä saapua aikaan X iltapäivällä. Lähdin matkaan tasan 28 minuuttia ennen aikaa X. Juosten heitin haravan pihavajaan, hölkkäsin heittämään hanskat sisälle ja pyyhkimään hikeä otsalta, ja ei muuta kuin autoon ja nokka kohti Arlandan lentokenttää. Matka sujui oikein vikkelään ja laskelmieni mukaan ehtisin tismalleen aikaan X kentälle tätä vauhtia. Vaan kaikki kaupungin työläiset olivat ikävä kyllä päättäneet lähteä kotiin kohti samaan aikaan. Mulla meni tismalleen 46 minuuttia kilometrin pätkällä. Olisin kävellyt sen viisi kertaa edestakaisin siinä ajassa! Ja tämä 46 minuuttia ei edes ollut tasaista nytkytystä eteenpäin! Ei, välillä seisottiin monta minuuttia paikoillaan! Sitten nytkähdettiin eteenpäin niin, ettei tarvinnut kuin päästää automaattiauton jarru pois pohjasta ja painaa se heti takaisin alas!

Siinä vaiheessa kun kello oli 20 minuuttia ajan X, soitin nöyränä Mammalle, että no siis. Onneksi perheen lento oli ollut myöhässä ja heti olivat vasta päässeet koneesta ulos. Sanoin heipat ja jatkoin paikallaan istuskelua. Jossain vaiheessa joku ambulanssikin yritti, valot ja pillit päällä 200 autoa syvällä liikenneruuhkassa. Se hiljeni noin minuutin jälkeen ja jatkoi nöyrää matelua meidän kanssa-autoilijoiden kanssa. Mulla kyllä heräsi toivo siinä vaiheessa kun valot syttyivät, sillä mä olin kaksi autoa ambulanssin perässä. Pettymys oli kyllä suuri.

No, 46 minuutin paikoillaan seisomisen ja satunnaisten nytkähtelyjen jälkeen liikenne alkoi pikkuhiljaa selkeentyä. Köröteltiin silti yhä 110-alueella juuri ja juuri viittäkymppiä, että niih. Arlandan liittymän jälkeen pääsi sentään baanaamaan satasta. Perhe oli kuitenkin ehtinyt parkkikselle ennen mua. Lapset hyökkäsivät päälle heti kun pääsin autosta ulos. Oli ikävä ja kaikkea. Poika näytti kaksi vuotta vanhemmalta ja Tyttö kymmenen astetta tummemmalta. Kotimatkalla Tyttö ilmoitti, että hänellä on ikävä kotiruokaa. Mamma kysyi, että mitä ruokaa. Tyttö vastasi, että yummy food, the kind she makes at home, ja Poika kysyi päälle, multa, että voinko tehdä kotona heti falukorvkastiketta.

Lapset ja Pappa simahtivat puolivälissä matkaa takapenkille (yllättäen myös kotiinpäin oli jonkin verran liikenettä ja matka-aika miltei tuplaantui) joten puhuttiin sitten Mamman kanssa niitä sun näitä. Yhdessä vaiheessa puhuttiin lentojen kestoista sun muista, ja jotenkin vain lipsahti, että niin, minähän lennän keväällä moikkaamaan Uuteen Seelantiin muuttanutta kaveria ja pelottaa yli 20-tuntinen lento. Mamma heti kysyi, että oletko nyt sitten päättänyt mitä teet. Hymisin, että niin kai sitten. Puhuttiin yliopistoista sun muista, minä stressasin pääsykokeista. You're smart, you're gonna do just fine, don't worry about that stuff. You're so smart. Tuli hyvä mieli, kunnes Mamma jatkoi. I'm gonna be sad when you leave, though. We're gonna have to find a new au pair, too, and that's gonna be tough after this year and a half. I'm gonna be so sad, ja syvä huokaisu. Me too, totesin hiljaa, ja loppumatka ajettiinkin aika hiljaisuudessa.

Kotona tyhjennettiin auto ja sillä välin kun perhe aloitti kamojen purkamisen, mä ilmoitin meneväni kauppaan sitä falukorvkastiketta varten. Tyttö kysyi, saako tulla mukaan, ja totta kai otin sen siitä kainaloon. Heti kun päästään pihaporteista ulos, se kertoo mulle, että menkat alkoivat loman aikana! Olin TODELLA hämmentynyt, koska tää on sama tyttö, jota hävetti viime kesänä antaa mulle ekat rintaliivit pestäväksi kun se oli niin noloa. Puhuttiin sitten koko matka kuukautisista ja kaikesta, ja oli jotenkin kiva tietää, että Tyttö luottaa muhun niin paljon, että voi ja haluaa puhua ja kysellä multa henkilökohtaisistakin asioista.

Kokkailujen jälkeen istuttiin lasten kanssa syömään, ja samalla sain kuulla kaiken lomasta. Vanhemmat tekivät omia puuhiaan, joten siivottuamme jälkemme, Poika esitteli mulle uusia kalastusvälineitään ja vaatteitaan, ja Tyttö näytti myös omia ostoksiaan. Sitten köllittiinkin kaikki kimpassa mun sängyssä ja katseltiin Tytön puhelimesta loman aikana otettuja kuvia ja videopätkiä. Poika torkahti jetlagisena kainaloon, me vaihdettiin Tytön kanssa omiin kirjoihin. Kahdeksan aikaan raahasin Pojan omaan sänkyynsä ja potkin Tytön omaansa.

Kyllä mulle ehti tulla ikävä noita vintiöitä. Kiva, että ne on taas kotona. ♥