aha

Äiti käski bloggaamaan.

Mietin tässä yksi päivä, että miksi aamulla 6:45 on niin raskasta herätä, mutta illalla ei väsytä ennen kuin puoliltaöin? Miksi ei saa enää unta aamupäikkäreille kun lapset on koulussa ja talo autiona? Miksi mä pystyn taas elämään ihan heittämällä alle kuuden tunnin yöunilla?

Mut hyvin tuntevat ihmiset varmasti tietää, että kärsin jonkinlaisesta unihäiriöstä. Joskus voin valvoa monta yötä ja päivää putkeen (ennätys tältä keväältä kuusi päivää ja yötä!) kun taas joskus nukun 24 tuntia putkeen, herään pariksi tunniksi ja sitten jatkan tyytyväisenä 12 tunnin unilla. Joskus väsyttää niin paljon, että tuntuu maailmanlopulta. Joskus ei väsytä vaikka silmäpussit ulottuu kohta maahan ja silmänaluset on yhtä mustat kuin hostdadin aamukahvi. Joskus on monta päivää siinä rajamailla - ei tee mitään, tajua mitään, ja silti tunnit vierii ohi, hereillä.

Tästä kaikesta huolimatta, oon aina ollut ylpeä siitä, että mulla on kuitenkin loistavat unenlahjat. Voin nukkua missä tahansa, mihin aikaan tahansa valosta riippumatta, miten pitkään tai lyhyesti tahansa. Unirytmi on aina ollut tuntematon käsite, ja miksipä sitä edes tarvitsisi kun voi ihan hyvin nukkua yhtenä päivänä aamukuudesta aamuyhdeksään ja toisena päivänä aamukahdesta puolillepäivin.

Tänne muutettuani kuitenkin ajattelin, että jes, nyt saan unirytmin. Tuudittauduin siihen ajatukseen, koska saisin rutiinit ja tulisin hääräilemään niin paljon päivän aikana. Totta ja totta - rutiinit löytyy ja hääräilyä on enemmän kuin tarpeeksi. Mutta silti. En voi uskoa, että noi 3-6 tunnin yöunet riittää näillä aktiviteettimäärillä. Tällä viikolla muotia on ollut myös tunneittain heräily - tältäkin aamulta muistan, kuinka heräsin 3:29, 4:10, 5:23 ja 6:10. Joka kerta vilkaisin puhelimen kelloa ja sitten käänsin kylkeä. Mahtavaa.

No, ehkä näistä pääsee yli.

 

Tänään hain postista (sieltä hiton paskavägeniltä, jonne jouduin myös taskuparkkeeramaan ton mun maantielaivan) äidin lähettämän ensiapupaketin, joka sisälsi sadetakin ja muun muassa valkosuklaata. Maraboun valkosuklaa nyt vaan on liian teollista, ja sen todisti viimeistään se, että Maraboun valkosuklaan ylin ystävä Tyttö kertoi mulle, että oh my god, this is the best thing I've ever tasted ja aneli lisää. Että seuraavassa paketissa saisi laittaa kymmenen levyä. Ne on kuulemma Tokmannilla just alessakin. Ja Taffelin Broadway -sipsut ois kans kova juttu.

Tänään myös keräsin kaikki omenat pihalta, tuloksena pari saavillista. Omenoiden lisäksi puusta tippui ehkä herttasin kissaneiti, jota helliessä sai kyllä hetkeksi aikaa kaikki hullukissanaistarpeet täytettyä. Harkitsin hetken, että huomaisko kukaan, jos ottaisin ton meille. Tytön paras ystävä oli just meillä kylässä, ja siinä sitten tyttöjen kanssa mietittiin, että onko tää ulkokissa vai karkulainen - ei pantaa tai mitään, mikä viittaisi ulkokissaan. Lisäksi neiti oli kovin nuori, kovin tuttavallinen ja kesy, kovin säikky kaikille ulkomaailman äänille ja kovin kodintuoksuinen ja pehmoinen. Illalla vielä kun paras ystävä teki lähtöä ja oltiin samalla ovenavauksella lähdössä tanssitreeneihin Tytön kanssa, kisu tuli uudelleen visiitille. Näpsäistiin parit selfietkin.

Koko ilta on mennyt vakuutellen Tytölle, että toi kissa pärjää kyllä eikä me tulla löytämään sen ruumista huomenna. Huoh. Mutta hei, onnistuin tartuttamaan mun Pentatonix-obsession parhaalle ystävälle. Tytöllä meni melkein hermo ja sen snapchat story täyttykin videoklipeistä, joissa me parhaan ystävän kanssa hoilataan ja tanssitaan.

Niin ja Pentatonixin myötä tuli puheeksi myös sen jäsenet, joista yksi on avoimesti homo ja toinen avoimesti biseksuaali, ja sanonpahan vaan, että nää lapset on tajuttoman järkeviä. Paras ystävä muun muassa otti esiin sen, että joo, joistakin ihmisistä näkee/kuulee, että ne on homoja, mutta se myös kysyi, että miksi ihmiset sanoo sen kuin se olisi paha asia. Ja molemmat ihmetteli, miksei "saa" vaan rakastua ihmiseen, miksi "saa" rakastua vain tietyn sukupuolen ihmisiin. Totesin, että no, ainakin asiat täällä Ruotsissa on paremmin kuin monissa muissa maissa. Tytöt totesi ylpeenä, että niinpä.

 

Ai niin, Pojalla alkoi myös maalivahtitreenit lätkässä. Oon kovin excited kun saan kuskata kahta täyttä lätkäkassia ja kahta lätkämailaa auton takakontissa. Vaatii vähän luovuutta, mutta oon pro. Plus oon niin paljon nopeempi ja näppärämpi suojusten kanssa, että Poika oikein tiuskaisi koutsi-A:lle eilen, että let her do them. Olin aika ylpee vaikka toi pentu näyttääkin niin saatanan naurettavalta molarikamat päällä. Mietin vaan millon toi kyllästyy mun ainaiseen hold on, I'm taking a photo of you, you look so cute -mantraan ennen halliin astumista... #lätkämutsi