ease

Joskus mietin, mihin soppaan oon oikeasti lusikkani laittanut. Ihan hullua lähteä täysin tuntemattomaan perheeseen pelkästään vanhempien kertoman perusteella kokonaiseksi vuodeksi. Luin joskus blogia, jossa eräälle ihan Amerikkaan asti lähteneelle aupparille kerrottiin matkalla lentokentältä kotiin, että niin, tää meidän toinen lapsi on sitten autisti. Muistan miettineeni, että mä en varmastikaan pystyisi hoitamaan autistia tai muutakaan jollain tavalla kehitysvammaista tai ei-neurotyypillistä lasta.

Oon ollut tänään kotona lasten kanssa koko päivän. Mammakin on kyllä kotona, mutta se on niin poissaoleva, että on ihan sama onko se täällä vai muualla. Mulla on jäätävä migreeni, Tytöllä kamala lentsu ja Pojan aivo-ongelma oireilee rajuna päänsärkynä. Joka viides tunti kokoonnutaan keittiön pöydän ääreen napsimaan pillereitä, ja sitten painutaan takaisin kukin minnekin. Köllötellään just Pojan kanssa sohvalla, se puolitorkkuen kun se sai eilen sairaalalta aika tujut lääkkeet noihin päänsärkyihin.

Eilen puhuttiin myös mahdollisesta aivoleikkauksesta, koska Poika on vielä niin nuori, että se toipuisi nopeasti ja aivojen kehitys häiriintyisi vähemmän. Oon ehkä hirveä ihminen, mutta mun ensimmäinen, paniikin siivittämä ajatus oli en mä voi hoitaa aivoleikkauksesta toipuvaa lasta joka päivä koko päivää. Vilkaisin Mammaa ja sitten Pappaa. Niillä on molemmilla menestyvät yritykset ja uraputki kohdillaan, ei ne jäisi töistä pois. Kauan aivoleikkauksesta edes toipuu? Mitä Poika pystyisi toipumisesta aikana tekemään? Joutuisinko mä vaihtamaan sille vaippoja, syöttämään kaikki ruoat nestemäisinä lusikalla?

Mamman isä siellä jenkkilässä on muuten kuolemansairas. Koko perhe liitelee sinne viideksi päiväksi ensi viikolla, ja sitten muut tulevat takaisin mamman jäädessä vielä viikoksi. Mulla on ollut vähän sormi suussa -olo. Mamma on väsynyt, hajamielinen, stressaantunut, surullinen. Tulin eilen lasten kouluunkuskauskeikalta samaan aikaan kun se tuli kävelylenkiltä. How's your father doing, kysyin. Not so well, at all actually, se sanoi. Pahoittelin. Are you okay, kysyin. No, se sanoi. Mä katsahdin siihen ja se muhun, ja näin kuinka se nieleskeli itkua vaikka hymyilikin. Ja mä en onnistunut kuin vääntämään sellainen pahoittelevan puolihymyirvistyksen mun kasvoille.

Tänään Poika halusi soittaa puhelimella famulle. Puhuivat, kuinka päähän sattuu. Famu kertoi, että pitää juoda paljon vettä ja syödä jäätelöä ja olla peiton alla, niin tulee parempi olo. Sen äänestä kuuli, että se on väsynyt, huolissaan. Seuraavaksi soitettiin grandpalle lätäkön tuolle puolen Facetimella. Se oli juuri herännyt, ja mummopuolen kanssa istuivat sairaalavuoteella. Lupasi ostaa Pojalle vaikka jonkun pelin kun tulevat käymään kun pärjää niin hienosti. Kysyi, missä äiti. Poika katsoi mua. Sanoin, että Mamma lähti tunti sitten kävelylenkille. To clear her head.

Mamma on tehnyt sitä siitä lähtien kun kuuli isästään. Se on ollut paljon kotona. "Sairaana". Se käy sairaspäivinä sekä aamulla että illalla salilla, päivällä se tekee kävelylenkkejä puhelimen kanssa ja joogaa. Joskus se itkee makuuhuoneen suljetun oven takana.

Poika on ollut tänään aika tuittupää, varsinkin kun Tyttökin on sairastamassa kotona. Mamma ei jaksaisi. Oon yrittänyt vapauttaa sitä parhaani mukaan äitiäitiäiti-velvollisuuksista, mutta lapset. Usutin sen salille kun Poika veti itkupotkuraivarit kynsien leikkuusta ja siitä, ettei saanut pelata Xboxilla. Istuin sen kanssa sohvalle, täytin sille vesipullon ja heitin kortin pöytään, että nyt pelataan. Pelattiin, annoin Pojan voittaa kaikki kädet. Korttipelien jälkeen passitin sen kynsiä leikkaamaan. Sitten haettiin sisko mukaan, ja pelattiin lautapelejä ja syötiin jätskit samalla.

Mamma laittoi jossain vaiheessa viestiä, että jos Poika leikkasi kyntensä, niin fine, pelatkoon Xboxilla. Laitoin viestiä takaisin, että alettiin just pelaamaan lautapelejä, you can be the good cop and tell him that when you get home. Parempi, että se kiukuttelee mulle kun en antanut sen leikkiä elektroniikalla ja että se näkee Mamman pelastavana enkelinä, jolta heruu lupa videopeleihin.

Really appreciate everything you've done for me. You are a very kind person, se vastasi.

It's really no problem. Just let me know, any time, if there's anything I can do to help, mä näpyttelin takaisin, oikeasti vilpittömästi.

Mulla on kamala huoli tästä perheestä. Tai lähinnä siitä, että mihin ollaan menossa. Mä oon ollut täällä jo niin kauan, etten voi estää niitä silmäkulmiin kihoavia kyyneleitä aina kun ravaan tutulla barnakutenilla Pojan kanssa. Aina kun kuulen Mamman itkevän itsekseen suljettujen ovien takana kun se luulee, että kukaan ei kuule. Aina kun se on vaan pakko jaksaa ja jaksaa ja jaksaa. Ei käy kateeksi.

Uuden aupparin etsinnässäkään ei ole juuri onni potkinut. Mua ei haittaa. Salaa toivon, että ne ei löydä uutta vielä. Mä haluan olla täällä tukena ja turvaverkkona jos tää kaikki hajookin yhtäkkiä käsiin. Mä kuitenkin tiedän, miten tää talous pyörii. Mä osaisin pyörittää tätä sirkusta yksinkin, jos Mamma vaan jaksaisi rauhoittua. Nyt se on sentään antanut mun hoitaa ihan täysin kaiken lasten elämään liittyvän stressin, varsinkin kun harrastushelvetti alkoi pyöriä täydellä teholla maanantaina. Ei mua haittaa hoitaa noita kahta täyspainotteisesti jos se vaan tarkottaa sitä, että Mamma saa enemmän aikaa hoitaa itseään. Se tarvitsee sitä.

Mutta jotenkin tää osui vähän liian lähelle. Mietin, että mitä jos mun isälle annettaisiin rajattu elinaika ja mä olisin meren toisella puolen, kykenemätön olemaan siellä nyt heti. Sitten hoksasin, että mähän olen. Miten nopeasti mä pääsisin Suomeen, mun kotikaupunkiin? Miten kipeäksi olisin valmis itseni maksamaan äkkilähtöreittilennosta, jotka on muutenkin aina täynnä?

Troye Sivan julkaisi uuden levynsä perjantaina. Oon kuunnellut tota läpi viikonlopun (joka oli taas mahtava, mulla on oikeesti ihanat ystävät täällä ♥) ja diggaillut kovasti. Mutta eilen ajoin autolla Tytön musiikkiopistolta Pojan lätkähallille, ja siinä kello viiden liikenneruuhkassa seisoessani aloin kuuntelemaan lyriikoita.

I'm down to my skin and bone
And my mommy, she can't put down the phone
And stop asking how I'm doing all alone, alone
But the truth is the stars are falling, ma
And the wolves are out c-calling, ma
And my home has never felt this far

-- And I've been trying to hide it
But lately
Every time I think I'm better
Pickin' my head up, getting nowhere

Take me back to the basics and the simple life
Tell me all of the things that make you feel at ease
Your touch, my comfort, and my lullaby
Holdin' on tight and sleepin' at night

-- And I'd never ever thought that I would say
I'm afraid of the life that I've made, I've made

Nää kaksi päivää ovat olleet ensimmäisiä, joina olen oikeasti itkenyt koti-ikävää. Miettinyt, teinkö oikean ratkaisun lähtemällä tänne, olemalla täällä näin pitkään. Halunnut takaisin kotiin, takaisin mun 16-vuotiaan huolettomaan elämään. Haluaisin soittaa äidille ja vaan itkeä, itkeä ja itkeä, koska missään ei tunnu oikealta. Haluan pois täältä, mutta en halua Suomeenkaan.

Mä haluaisin vain olla onnellinen. Ja huoleton.

Ja koti-ikäväkin on vähän paskempi homma kun ei ole varma missä se koti on.