angel of small death

Istutaan päivällispöydässä hiljaisina. Kaikkia väsyttää, paitsi Poikaa, ja sen näkee. Mamma on ihan etääntynyt todellisuudesta: sille on tullut silmäpussit, sen otsaan on syntynyt ryppy jos toinenkin huolesta, ja sen silmissä on tyhjä katse. Se pitää haarukkaa ja veistä käsissä kuin aikoisi syödäkin, tuijottaa Loka-pullon kylkeä ihan kuin lukisi etikettiä. Ei se lue. Lapset syövät loppuun, kiittävät ja lähtevät.

Kutsun Mammaa nimeltä. Se ei havahdu ensimmäisellä kerralla, vasta toisella se nostaa katseensa muhun ja sitten lapsien tyhjiin lautasiin. Yritän vähän hymyillä sille, puhun pehmeästi. Muistutan, että sen pitää puolen tunnin päästä soittaa sille amerikkalaiselle neurologille. Että niiden pitää tänään pakata Tytön kanssa laukku yhdysvaltaviikonloppua varten. Että lentoyhtiölle pitää lähettää Pojan sairastodistus. Että koululle pitää laittaa sähköpostia. Mamma nyökkää. Kerron, että tulostin ja kokosin jo kaiken Pojan tähän mennessä kerätyn sairaushistorian sitä puhelua varten. Että hain matkalaukun ullakolta makuuhuoneeseen. Että skannasin sairastodistuksen jo koneelle ja lähetin sähköpostiin. Että lähetin jo opettajalle alustavan sähköpostin. Mamma nyökkää taas. Mä hymyilen taas.

Nousen pöydästä, siivoan päivällisen jäljet koskematta Mamman astioihin - se on eksynyt taas tuijottamaan Loka-pullon hiljalleen pintaan hiipiviä ilmakuplia.

Passitan Pojan suihkuun ja istun sitten Tytön huoneen lattialle. Katsotaan yhdessä vaatteet ja hygieniatuotteet lyhyttä visiittiä varten. Jätän Tytön viikkaamaan niitä matkalaukkuun ja lähden itse hakemaan pakattavia tennareita alakerrasta. Mamma istuu vieläkin ruokapöydän ääressä. Se ei ole koskenutkaan sen ruokaan.

Pakataan tennaritkin laukkuun, ja Tytön kanssa laitetaan mukaan myös Mamman farkkutakki, oloasu ja lempifarkut. Kysyn Tytöltä, voiko se mennä maanittelemaan Mamman alakerrasta pakkauspuuhiin. Tyttö sanoo, että ei, pitää Pojan kanssa askarella se get well soon -kortti. Sille kuolevalle isoisälle, muistathan.

Muistanhan minä, huokaisen, ja heilutan sisarusparin askartelupuuhiin Tytön huoneeseen.

Sitä lukee aina artikkeleja vanhemmista, joiden lapset sairastuvat vakavasti jo elämän alkutiellä. Niitä on ollut aina musertava lukea - hiljaiset hetket arjessa, itkun pidättelyä sairaalalla, itsensä kasassa pitämistä lapsen takia. Mutta en mä ikinä tajunnut, kuinka raastavaa se on näin lähietäisyydeltä.

Mamma on niin rikki. Se on kotona kaiken päivää. Joskus se soittaa jollekin, mutta puhuu aina Pojasta, Pojan aivoista. Se ei nuku öisin, kunhan makaa Pojan vierellä vierashuoneen leveällä sängyllä ja silittelee sen vielä kesän jäljiltä päivettynyttä ihoa. Se ei juurikaan syö, se ei muista mitään, se ei käy missään, se ei vaan tee mitään. Pappa kietoo käsivarret sen ympärille aina iltaisin ja puhuu pehmeästi sen hiuksiin. Sitten Pappa käy Pojan huoneessa, suukottaa tätä otsalle ja kysyy päivästä. Senkin kovat kasvot ovat pehmenneet, mutta samalla vanhentuneet.

Mä en tiedä miten olla täällä. Are you ok tai how you're doing eivät ole enää kysymyksiä, joita tarvitsee esittää näiden seinien sisällä. Kukaan ei ole ok, kellään ei mene hyvin. Paitsi lapsilla itsellään kun ne eivät ymmärrä.

Tänään välipalalla, kun olin hakenut Tytön koulusta, Poika mietti, että pitäisi leikata hiukset. Kysyin, että miksi, lyhyethän ne vielä ovat. Poika kertoi, että no siksi, että kirurgi näkee helpommin. Tyttö lisäsi, että eihän voisi jälkikäteenkään leikata kun pää voi olla vähän arka. Poika nyökkäsi, demonstroi mistä pää leikataan sitten kai auki.

Mä voin pahoin.

Ei 10- ja 12-vuotiaiden lasten kuulu puhua aivoleikkauksesta ruokapöydässä. Meidän kuuluu puhua siitä, kuinka koululounas oli ällö tai kuinka polttopallojoukkueet oli jaettu epäreilusti. Meidän kuuluu tapella siitä, kuka laittaa lätkäkamat pesuun treenin jälkeen tai kuka pakkaa liikkakamat huomista varten. Meidän kuuluu nauraa sille, miten lapset yrittävät toistaa suomenkielisiä sanoja mun perässä tai miten me ei osata laulaa taustalla soivan biisin tahtiin. Meidän kuuluu huutaa siitä, miksi Poika ei voi itse hakea sitä maitopurkkia jääkaapista tai miksi Tytön piti syödä viimeiset lihapullat.

Mä haluaisin vaan lähteä pois. Samalla haluaisin vain jäädä. Tää ei ole reilua, kenellekään.