Laitoin maanantaina A:lle viestiä, koska en ole kuullut siitä mitään kahteen viikkoon. Tiedän, että se on vähän tollanen. Että sillä on taipumusta kohdella sen puhelinta kaltoin ja olla tavoittamatomissa. Oon jo tottunut siihen, että sen kanssa voidaan liikkua vaikka viikkokin kerrallaan tiiviisti kuin paita ja perse, mutta sitten se tarvii omaa tilaa, omaa aikaa. oon jossain mielessä erittäin samanlainen - mäkin välillä laitan puhelimen do not disturbille ja unohdan sosiaaliset velvoitteet, joita monet mukavammat ihmiset varmasti ystäviksikin kutsuvat. Vitsi vitsi, kyllä minäkin kutsun ja rakastan heitä kovin. Esimerkiksi tää koko ystävät ovat elämän suola -sanonta ei oikein auennut mulle ennen kuin muutin tänne ja ystävistä tuli todellakin paljon muuta kuin "sosiaalinen velvoite".
Mutta niin, tapaukseen A palaten. Tyydyin eilen laittamaan sille vain, että are you still alive? ja perään meinasin heittää, että I worry about you, mutta enpä sitten heittänyt. Näin jälkikäteen mietittynä en voi kuin kysyä itseltäni, että miksi en laittanut. Mikä siinä on niin helvetin hankalaa ilmoittaa ystäville, että ne on tärkeitä ja niistä saatana huolestuu?
A poisti facebookinsa vähän aika sitten ja pallottelee välillä parinkin numeron kanssa - kahden puolalaisen ja yhden ruotsalaisen. Kun vielä tiistainakaan ei kuulunut vastauksia, muhun iski pieni paniikki. Mitä jos se on lähtenyt? Tai mitä jos sille on käynyt jotain? Oli jotenkin hälyyttävää sisäistää, että A:lle voi tapahtua jotain enkä mä saisi ikinä tietää. Ei mulla ole sen perheen yhteystietoja tai aikatauluja, joiden mukaan mennä talolle huutelemaan. Ei mulla ole tietoa sen muista ystävistä täällä tai kotimaassa. Ei mulla ole kuin kaksi puhelinnumeroa.
No, A onneksi vastasi. Erittäin myöhään tiistai-iltana. Viesti oli pitkä ja pahoitteleva, mutta mä en vasten tapojani ollut lähelläkään vihaista. Viestissä luki, kuinka on väsynyt ja oma mielenterveys pelottaa ja kuinka nukkuu päivätkin. Mietin, kuinka toi niin kuulostaa mun ajalta ennen joulua. Ehkä se on joku aupparin puolen vuoden milestone tai jotain, koska A:kin juuri ylitti kuuden kuukauden rajapyykkinsä. En vastannut viestiin sen saapumishetkellä mitään, pistin vain aivot suunnittelemaan lauantaille, jonka aamuna A:n perhe lähtee espanjaan, jotain kivaa. Aivot näkivät mun saman tien A:n ovella kahden valkkaripullon ja hyvän leffan kanssa.
Niinpä näpyttelin takaisin, että text me time, place, grocery list and wine preference. A lupasi kertoa kun tietää paremmin, ja samalla mainitsi, että pakko päästä puhumaan mun kanssa ja että paljon asioita on muuttunut siitä kun viimeksi nähtiin kesäkuun alkupuolella. Mua itsekkäästi eniten pelottaa se, että se on päättänyt olla jatkamatta sopimustaan jouluun asti. Sehän tarkoittaisi sitä, että mun viimeinenkin "alkuperäinen" ystävä lähtee elokuussa.
Odotan kuitenkin lauantaita innolla. Ja hei, ei hätä muutenkaan ole tämän näköinen. Kai. Tänään tapasin yhden virolaisen tytön tästä ihan läheltä ja olen jutellut T:n perheen uuden, mukavalta vaikuttavan aupparin kanssa. Ja elokuussahan tulee taas auppariryntäys kun tulee niitä läpsystä vaihtoja. J:n pikkusiskokin tulee auppariksi J:n perheeseen. Ironisesti sekä T:n perheen uusi että J:n perheen uusi on mun kaimoja.
Olisi hyvä uusi suomisquad. J3.
Muuten Mamma kertoi mulle, että perhe lähtee lokakuussa kahdeksi ja puoleksi viikoksi lomalle. Kelpaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti