mykonos

Istun autossa kaikessa hiljaisuudessa silmät kiinni. Vien julmasti parkkipaikan täpötäydeltä kakkosriviltä, koska en halua palata kotiin. Siellä odottaa kolme nälkäistä poikaa, ja apparin penkillä odottaa kolme erilaista sushiannosta. Liten med fem rullar och fyra lax, mellan med bara lax, mellan med två avocado, fyra rullar och fem lax, sain soperrettua sushipaikassa, ja nyt on vähän ylpeä olo. Puhelin soi, mutta en jaksa vastata. Siellä odottaa jo muutenkin monta vastaamatonta viestiä. Yksi koululta koskien Tytön eilen alkanutta luokkaretkeä ja muutoksia suunnitelmiin, kaksi Pojan futiskaverin äidiltä ehdottaen kimppakyyteilyjä, muutama kavereilta ja kolme how is it going -viestiä tänään ennen puoltapäivää työmatkalle lähteneeltä Mammalta.

AUX-piuhan päässä soi Handsome Ghostin Blood Stutter, ja mua väsyttää ihan tajuttomasti. Hämärä parkkihalli ei tee hyvää kun kaipaa unta. Mieleen nousee epämääräinen muistikuva viime talvelta kun Poika oli koko ajan kipeä ja Mamma oli sen kanssa kotona, ja mä olin niin niin niin väsynyt, että otin aina kauppareissun yhteydessä torkut autossa. Voi niitä aikoja. Hassua, että kaikesta on jo niin pitkä aika.

Vilkaisen puhelinta, ja huomaan, että Pappa soitteli. Näppäilen bluetoothin päälle, ryhdistäydyn kuskin paikalla. Turvavyö kiinni ja auto päälle, ajotietokoneen yhteystietohakuun Pappa ja sen työnumero, josta soitto oli tullut.

Hey, forgot to tell you that I have a dinner meeting tonight. Won't be home until 10pm or so. Not a problem, right?

Peruutan autoa pois ruudusta, mutisen homman olevan all good ja peruutustutkan aggressiivinen piippaus pelastaa vapaana juoksennelleen taaperon just ja just. Mulkaisen pahoittelevan ja vihaisen sekaiselta näyttävää isää aurinkolasien takaa. Parkkihallin seinällä on muistutus kuudennesta päivästä ja poikkeusaukioloajoissa. Pitäisi käydä Systembolagetissa ennen lauantaita. Pitäisi myös siivota auto. Imuroida. Miettiä ruokalistoja loppuviikolle. Lenkkeillä.

Niin paitsi olen kotona kiinni ainakin kymmeneen asti. Ja kymmenen jälkeinen lenkkeily ei sovi mun uuden unirytmin pakottamiseen.

Ajan kotia kohti vallan sutjakkaasti jonkinlaisessa transsissa, joka ei murru ennen kuin eteen kaartaa köröttelemään sellaisella vehkeellä (yritin hakea oikeaa nimitystä googlen avulla, mutta mun "scooter for fat people" haku ei antanut muita tuloksia kuin scooter for fat people) mummu. Takana roikkui yksi lapsi ja edessä toinen. Siinä sitten körötellään 20km/h lähemmäs puoli kilometriä kunnes mummo lapsineen kaartaa jonnekin omille teilleen.

Kotona on uhkaavan hiljaista. Väsymys kiittelisi, mutta koska pitää valvoa sinne kymmeneen asti, oon enemmän ärtynyt kuin kiitollinen hiljaisuudesta. Puran kauppakassin, perkailen kaupasta omaksi ilokseni ostetut mansikat ja istun sitten koneen ääreen fiilistelemään pikkusisarukseni rippijuhliin kasaamaani soittolistaa. Mietin, mitä niistäkin tulee. Sukulaisia. Harkitsen hetken kaverille soittamista, että tulee sinne sitten pitämään mulle seuraa ja leikkimään poikaystävää jos joku keksii kysäistä niistäkin asioista. Olenhan mä jo yli kaksikymmentä vuotta. Mietin, mitä kerrottavaa mulla on mun elämästä.

Mitään sen kummempaa ei tule mieleen.

Katselen huvikseni tammikuulle lentoja Kanadaan, ja sitten lentoja Uuteen Seelantiin. Budjetti irvistää jälkimmäisien meno-paluulentojen hinnoille, joten vaihdan matkakohteeksi Islannin. Eksyn selailemaan islantilaisia autovuokraamoja ja kaavailemaan reittiä saaren ympäri.

How are things välähtää näytölle.

all good lähtee takaisin, ja toivon, että se riittää.

Heivaan islantiunelmat veke, vähän katkerana. Muistan, että S:n huoneen seinällä luki isolla, että älä haaveile. Muistan, että katsoin eilen Shia LaBeoufin motivoivan videon ja tunsin piston sydämessä, koska stop. giving. up. kuulosti tosi syyttävältä kun Shia sanoi sen katsoen näytön läpi mua suoraan silmiin. Suljen läppärin.

Pyörittelen käsissä puhelinta, koska kello on vasta kymmentä vaille kuusi. Avaan Facebookin messengerin, luon uuden keskustelun sen tytön, jonka S nappasi matkaan mukaan lentokoneesta sunnuntaina, ja yritän saada jotain järkevää aikaiseksi. En saa. Pyyhin kaikki epämääräiset hei mulla ei ole kohta enää kavereita ootko mun kaveri -viboja tihkuvat sanat pois ja luovutan suosiolle.

Huudan pojat syömään. Ne juoksevat alakertaan ylitsevuotavan innokkaina, koska sushi. Katan pöydän pikapikaan ja istun takaisin läppärin ääreen, koska mitäpä muutakaan tekisin. Odotan innolla kun kaverit lähtevät ja mun vastuulle valahtaa Pojan kotiläksyjen valvominen. Pitää auttaa sitä matematiikassa ja äidinkielessä. Pojat puhelevat luokkakavereista, jotka pitävät myös sushista. Mua ärsyttää, koska jotenkin niin rikas meininki taas. Mun lapsuudessa oli lähes tulkoon aina vain kotiruokaa. Mäkkiruoka tai kotipizza oli luksusta. Mutta niin, different times, different lives.

Kaivan mansikat jääkaapista ja napostelen niitä samalla kun katselen Tampereen yliopiston kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikön nettisivuja. Ne kun tulevat kysymään kuitenkin. Sukulaiset juhlissa, Mamma kun lähden, äiti kun palaan kotiin.

Mitä sä ajattelit nyt sit tehdä?

Jaa a.