skinny love

Ristiriitainen viikonloppu. Ei tässä kai voi muuta sanoa. Kello on yksi maanantain aamuyönä, enkä mä saa unta, joten moi. Niin ja ai niin. S on nyt virallisesti lähteänyt Ruotsista. Ei enää viikonloppureissuja aurinkoiseen Nyköpingiin tai S:n brutaaleja peittorepimisiä sisältäviä aamuherätyksiä tai sitä kun mulla ei ole antaa sille peittoa meillä. Hassua. Tuntuu vähän siltä, kuin pala itsestä olisi lähtenyt. Hassua, ja tyhmää.

Mutta siitä viikonlopusta.

lauantai 6.6.

Vietetään T:n kanssa mukavaa kansallispäivää, saadaan ihan kiva pöytä melkein täpötäyden Friday'sin terassilta ja syödään ihan kivat hampurilaiset. Kierrellään ihmisiä kuhisevalla Kungsträdgårdenilla etsimässä paikkaa, jossa saisi kasvomaalattua Ruotsin lipun poskeen, koska hei, nationaldagen. Lavalla soi hyväntuulinen kantrimusiikki, ihmiset kulkevat iloisesti bissemukit tai viinilasit kädessä keskenään seurustellen. Kaikin puolin hyvä fiilis. Nationaldagenia juhlitaan näemmä kunnon fiiliksellä. Snapchatkin muistanut. No, ei löydy poskimaalauskojua, joten tassutellaan Gamla Staniin ja jumitutaan melkein Kuninkaanpalatsin edustalle, sinne meren ääreen Mister French -raflan eteen. Korkataan ekat alkoholijuomat ja nautitaan kesäsäästä. Nautitaan vielä toisetkin, ja sitten suunnataan vessan kautta Slussenin puolelle nauttimaan vielä kolmannet.

Paitsi mun olotila muuttuu radikaalisti. En saa alkoholia alas, oksettaa, närästää, ahdistaa. Tekee mieli käpertyä sikiöasentoon ja kuolla. Mun puoliksi juotu Smirnoff jää Slusseniin, ja me kivutaan Katarinahisseniin katselemaan pikkuhiljaa laskevaa aurinkoa. Mietitään, kuinka ihana tämä kaupunki on, ja kuinka ei haluttaisi lähteä. Kuinka kuulutaan tänne.

Fiilistellään aikamme ja suunnataan sitten baaria kohti. Ensimmäisen kerran meinaan tyhjentää vatsalaukun sisällön Hornsgatanille, ja toisen kerran Dovasin vessaan. T hakee itselleen juoman ja mulle vesilasin. Olotila senkun pahenee - vesi tuntuu aluksi auttavan, mutta kun olen kitannut siitä puolet niin tekee mieli kuolla kahta kauheammin. Lopulta sanon T:lle, että nyt täytyy mennä. Ärsyttää, harmittaa, vituttaa ja surettaa, että oon tällanen T:n vikana viikonloppuna. Ne ajatukset siirtyvät kuitenkin nopeasti syrjään kun meinaan heittää massusmoothieni portsarien jalkoihin. T painaa edellä ja mun tekee mieli vaa pyytää anteeksi uudelleen ja uudelleen. Päästään metroon, multa tulee melkein ylös vielä kaksi kertaa - kerran ennen T:n pysäkkiä ja toisen kerran sen jälkeen.

Selviän metrosta ulos fillarille ja poljen hitaasti mutta varmasti kunnes on pakko pysähtyä. Keskityn hetkeksi vain hengittelemään ja jatkan sitten matkaa. Ensimmäisen kerran oksennan kyynelsilmin noin kilsan päässä meiltä, keskellä pientä ja hiljaista katua, jonka asukkaat varmasti osaavat arvostaa harmaankirjavaa lätäkköä niiden kotikadulla. Oksennan vielä toisenkin kerran, ja kolmannen ja neljännen ja viidennen, kunnes en saa kuin läpinäkyvää nestettä ulos. Itkettää ja tekee mieli soittaa äitille. Kello on kuitenkin lähempänä puoli kahtatoista, joten en soita. Sen sijaan syljeskelen aikani paskaa jälkimakua pois suusta, rukoilen voimia kotimatkaan ja pyyhkäisen vähän oksennusta pyörän tangoltakin.

Pääsen kotiin ja suuntaan suoraan omaan kylpyhuoneeseeni. Tyynesti vaihdan yövaatteet, pesen kädet ja asetun polvilleni vessanpöntön ääreen. Kaon ja kaon ja kaon, kunnes oksennusrefleksi antaa periksi ja heittää lisää ulos. Ovelta kuuluu koputus ja joku kutsuu mua. Saan ulos vain heikon yeah? kysymyksen. Ovi avautuu, mutta mä en voi edes katsoa tulijaa kun kyyneleet polttavat silmissä ja vatsahapot kurkussa ja oh god here we go again. Mamman ääni kysyy, että oonko okei. Sanon, että joo. Mamma on hetken hiljaa, toteaa sitten, että okei, ja lähtee hyvänyöntoivotuksien kanssa.

Mä oksennan vielä kunnes mitään ei tule enää ulos. Huuhtelen suun, pesen hampaat. Otan hetken breikin sikiöasennossa kylppärin pehmeällä matolla. Olo on yhä kamala, haluan soittaa äitille ja mietin vain, että mikä mua vaivaa.

Mieleen tulee T:n heitto baarista, että mitä jos oon raskaana. Muistelen viime kertaa ja lasken lyhyellä matikalla aikaväliä ja muita oleellisia tekijöitä. Kaiken logiikan mukaan koko homma on kuitenkin miltei mahdoton. Ajatus on silti ikävä ja jää päällimäiseksi mieleen. Mitä jos. Ryömin lähemmäs vessanpönttöä jos vielä jotain tulisi ylös. Kuten alkio, tai sikiö, whatever.

I wish I was home, aivot toteavat nätisti englanniksi ja nyökyttelen itsekin vessanpöntön syvyyksiin tuijottelessa. Koti tarkoittaa oven takana huolestuneesti koputtelevaa ja oksuämpärin sängyn viereen tuovaa äitiä. Mua itkettää, koska en tiedä mitä mun kropalle tapahtuu enkä ymmärrä mitä se yrittää kertoa mulle. Lopulta kurlailen suun taas puhtaaksi, pesen naaman ja tuijotan sitten itseäni peilistä.

Ärsyttää suunnattomasti. Mietin kun oltiin pari viikkoa sitten T:n kanssa baareilemassa, ja mietin miksi mulla nyt just piti olla tällainen olo. Katselen hetken kattoa ja räpyttelen kyyneleet pois, raahautuen sitten sänkyyn. Avaan mun ja äidin viestiketjun puhelimesta. En saa mitään kirjoitettua. Suljen keskustelun, avaan ikkunani apposen auki ja hengitän yöilmaa sisään, ulos, sisään, ulos. Naapurissa on juhlat, David Guettan ja kumppaneiden Hey Mama raikuu iloisesti naurunremakan ja lasien kilistelyn yli.

Ärsyttää ja pelottaa.

Käperryn sänkyyn sikiöasentoon, koska silloin ei ole ihan niin paska olo. Tekee mieli soittaa T:lle, että hei, mulla on nyt parempi olo, mennään takas. En soita, koska valehtelisin kaikille. Varsinkin itselleni. Sen sijaan laitan sille oksu-updaten ja sitten puhelimen pois. Hengittelen taas hetken epäuskoisena omaa kroppaa kohden - ei siellä VOI olla enää mitään oksennettavaa - kunnes pystyn taas makaamaan kyljelläni.

Aina välillä unohdan, ettei äiti olekaan täällä. En voi soittaa sille tosta vaan keskellä yötä enkä voi pyytää äitiä tuomaa apteekista sitä tai tätä. En voi itkeä äitille huonoa oloa enkä voi pyytää sitä varaamaan mulle lääkäriaikaa. En oo ikinä potenut koti-ikävää tai muuta, mutta ois kiva jos äiti olisi taas lähellä, automatkan päässä tai edes samalla aikavyöhykkeellä. Mut ei niin ei. Kai tässä jotenkin kasvaa ihmisenä kun itkee yksin selittämätöntä huonoa oloa kylppärin lattialla. Ehkä.

sunnuntai 7.6.

Herään aamulla inhimillisiin aikoihin kellon soidessa. Päätettiin mennä T:n kanssa seuraamaan tänään vahdinvaihtoa Kuninkaanpalatsille. Vartin yli yksi. Laitan T:lle nopeasti varmistusviestiä, vilkaisen puhelimen notificationit kuitenkaan avaamatta yhtäkään ja laitan sitten timeriin puoli tuntia. Ja sitten kymmenen minuuttia. Ja sitten viisi minuuttia. Ja sitten kolme. Sitten nousen ylös.

Talo on kerrankin hiljainen kun kaikki Pojan futismatsissa, joten laittaudun kaikessa rauhassa ikkunat auki ja musiikkia luukuttaen. Olo on parempi kuin eilen, ja kurniva nälkäkin murisuttaa massua. Mitä nyt päätä särkee ja kitalakeen sattuu. Poljen silti kiireenvilkkaa metrolle, hyppään punaiselle linjalle ja matkaan Gamla Staniin. Matkalla tekstailen äidin kanssa, ja se heittää, että ehkä sain ruokamyrkytyksen eilen. Googletan, ja olen epäileväinen. Sitten esiin nousee, että mun annoksessa oli pekonia ja T:n ei. Ne pekonit eivät kyllä olleet mitään erikoisen herkullisia eilen. Epäilyttää, mutta saavun Gamla Stanin pysäkille ja keskeytän pohtimiset. Sieltä lähdetään T:n kanssa yhtä matkaa jo ihmisiä vilisevälle aukiolle, jossa peltipottapäät ohjaavat meidät oikeille paikoille.

Seurataan koko episodi alusta loppuun, T:n puhelin kuolee neljän minuutin videokuvauksen jälkeen vähän ennen mun kamerakäden puutumiskuolemaa. No, onpahan tämäkin nähty. Mietin ääneen, miten paljon palkkaa orkesteri-ihmiset saavat, ja totean, että kyllä mäkin osaisin tuolla soittaa lautasia ja kävellä tietyssä muodostelmassa samaan aikaan. Ei varmaan tarvitsisi edes osata ruotsia.

Lopulta purkaudutaan muiden ihmisten mukana ja suunnataan Kungsträdgårdenille Maxiin tällä kertaa. Otetaan originalmålit, ja vaikka mulla olikin tapponälkä, huomaan, etten saa ruokaa oikein alas. En edes yritä. Puolet törkeän hyvänmakuisesta hampparista jää syömättä ja ranskalaisistakin lojuu varmaan kolmasosa koskemattomina. Ainakin mun originaldippi saa paikan T:n tarjottimelta. Ei mennyt hukkaan se kuusi kruunua, joka siitä piti maksaa.

Taivas meinaa heitellä vettä siinä vaiheessa kun lähdetään kävelemään Hötorgetille. Oon jokseenkin epäileväinen mun olosta, mutta ei närästä eikä heikota, eikä ole kuin vähän paha olo, joten eh, whatever. Suunnataan vuoden aikana varsin tutuksi tulleeseen leffateatteriin, katsellaan hetki valikoimaa ja lopulta otetaan kaksi lippua Spy-leffan alkuillan näytökseen. Koska aikaa on vielä pari tuntia, kierrellään torilla pystyssä olevaa loppista.

Selaillaan ensin laatikkokaupalla leffoja, ja sitten kierrellään katselemassa kirppiskrääsää. Tuntuu, että paikalla on vain vanhoja ihmisiä myymässä vanhaa roinaansa alkaen jo elämää nähneistä astioista ja aterimista vähintäänkin epämääräisen näköisiin koriste-esineisiin. Siitä huolimatta hipelöin ja meinaan ostaa ainakin kahdeksaa erilaista taalainmaanhevosta.

Lopulta palataan leffapöydän ääreen ja aletaan päättäväisesti käydä laatikoita läpi. T:lle löytyy peräti neljä elokuvaa, ja mä suureksi yllätyksekseni löydän sieltä kaksi suoranaista harvinaisuutta - en ole ikinä edes nähnyt näiden DVD-kansia. Ilmoitan sedälle laatikkoraidin lopuksi, että mulla on kaksi leffaa. Se kertoo, että saisin kolmannen sillä samalla hinnalla. Sanon, että ei kiitos, ja setä kohauttaa olkia. 30 kruunua vaihtuu uudenveroisiksi Snatch- ja Green Street Hooligans -leffoiksi.

Leffat kainalossa mennään mun pyynnöstä Adidaksen liikkeeseen. Olin jo Urban Outfittersillä kuolannut niitä peach-kuosin tuotteita, joten ajattelin tsekata merkkiliikkeen laajemman valikoiman toivossa. Vaan vielä mitä, stellat siellä vaan. Vähän pettyneenä tassuttelen T perävanassa ulos ja lohdutukseksi pysähdytään Granitiin. Ostan uuden lasipurkin, metallipurkin, messinkikoukun ja dymon. Lohdutukseksi.

T mun ostoksille naureskellen kertoo pihalla, että on itse paljon pihimpi rahan kanssa. Niin mäkin! totean, en mä tuhlaa rahaa mihinkään turhaan! Lause pääsee hädin tuskin loppuun asti kunnes muistan kädessäni olevan Granit-kassin ja T:kin nauraa. Niinpä niin.

Skipataan Granitin ja Akateemisen välissä oleva American Apparel, ja mennään suoraan kirjakauppaan. T etsii jotain tiettyjä ruotsalaisia kirjoja, mutta mun silmään osuu Donna Tarttin The Secret History, jota olen etsinyt kissojen ja koirien kanssa vaikka kuinka kauan. Nappaan sen mukaani. Kassatäti toteaa, että it's reeeeeally good. Hymähdän, että jag vet, koska niin.

Shoppailut jatkuu vielä T:n puhelinkuorimetsästyksen ja leffaeväsostoksien parissa, ja sitten valutaankin jo takaisin. Katsottiin jotenkin alkamisaika väärin, ja yritetään sisään jo viideltä. Ihan vain tajutaksemme, että leffa alkaa 17:40. Tapan aikaa snapchattailemällä, ja meidän lähellä istuva nuori pariskunta tappaa aikaa nuoleskelemalla oikein eroottisella äänenvoimakkuudella. Aika kuitenkin vilahtaa ohi ja lopulta päästään istumaan. Kadun mun leffaeväitä, mansikoita ja vitamiinivettä, noin viisi sekuntia saliin saapumisen jälkeen - jossain sihahtaa auki kokis ja mun takavasemmalla joku syö sipsiä.

Spy on hyvä. Nauran, kauhistelen, ooh aah -ilen, kiemurtelen tuolissa, kuiskailen T:lle, henkäilen, ja nauran vähän lisää.

Poistutaan leffan tasosta positiivisesti yllättyneinä sateiseen Tukholman iltaan. Haetaan Coopista vielä eväitä illaksi (sitä sipsua ja kokista...) ja suunnataan sitten metroon. T jää pois omalla pysäkillään, ja mä rukoilen koko loppumatkan, että meillä ei sada. No, niin vaan sataa, ja mä olen totta kai taas fillarilla. Pyöräilen kuitenkin reippaasti kotiin noin viidessä minuutissa ja hipsin yläkertaan vain vähän kosteana. Viileä suihku tekee terää, ja tiedostan jollain tasolla, että tukkakin pitäisi pestä, mutta ei vaan jaksa. Niinpä lysähdän sänkyyn leikkimään uuden lelun eli dymon kanssa. Kaadan itselleni samalla mukillisen kokista ja korkkaan siinä samalla sipsutkin Orphan Blackin pyöriessä näytöltä.

Tulee pala olo kolmen sipsun ja puolikkaan kokislasin jälkeen.

Itsekseni muristen liimailen dymolaput paikoilleen, laitan herkut ja koneen pois, ja kaivaudun taas hengittelyyn keskittyen peiton alle. Voi vittujen vittu. Lojun pimeässä ja viileässä huoneessa pari tuntia ihan hiljaa, kunnes on pakko nousta. Käyn pesemässä naaman ja hampaat - taas - ja palaan sitten sänkyyn. Uni ei tule, ei sitten millään, joten avaan koneen, ja ta-dah, tässä sitä ollaan!

Kunpa tää olotila loppuisi jo. Oon täällä jotenkin tajunnut, kun niitä sairaslomapäiviä ei oikeastaan ole ja niin edelleen, että sitä ei ikinä osaa arvostaa omaa terveyttään. Tai niinkun tarkoitan, että silloin kun on täysin terve, ei osaa ajatella, että ai vitsi onpa kiva kun nenä ei ole tukossa ja henki kulkee! tai että ei kyllä tunnu hassulta missään päin kroppaa, kuinka siistii! Pitäisi osata. Yritän jatkossa.

Hyvää yötä. Tänään alkoi T:n viimeinen viikonpuolikas. Sitten sekin lähtee. Mua surettaa ihan hurjana, koska T ja S ovat mun ehdottomasti parhaita ystäviä vaikka meillä ei sitä yhteistä aikaa olekaan kuinka viime vuoden syyskuusta alkaen. Tiedän ja toivon, että tullaan pysymään yhtä läheisinä, mutta samalla alitajunta muistuttaa, että tossa välissä on sellainen pikkujuttu kuin Itämeri. Välimatka nimittäin tekee hassuja ihmissuhteille. Minä jos joku tiedän.

No, sovittiin keskiviikoksi leffatreffit T:n viimeisen kokonaisen päivän kunniaksi, ja ensi viikolla mulla tulee uusi tuttavuus Suomesta! Eräs Suomessa aupparina oleva tyttö tulee juhannusta edeltäväksi viikoksi tänne, ja lupauduin olemaan suomikontakti ja esittelemään Tukholmaa hänelle. Päästään myös tappelemaan hengitystilasta ihmisvilinään, sillä lauantaina täällä on kuninkaalliset häät. Hohhoijaa. Mitäköhän siitäkin tulee.