volatile times

Tiedän, oon laiminlyöny tätä blogia niin paljon, että musta voisi tehdä lastensuojeluilmoituksen. Bloginsuojeluilmoituksen? Mutta elämä on ollut kovin, kovin, kovin kiireistä nyt kun ulkona kehtaa oikeasti ihan vain ollakin ja lätkääkin tulee joka päivä. Lisäksi viimeiset pari viikkoa on ollut aika henkisesti raskaita niin henkilökohtaisten kun tämän perheenkin sisäisten ongelmien kanssa. Mutta oon ainakin työstänyt omia ongelmia ja ajatuksia siten, että huonot uutiset ei enää paina mieltä ja korjattavat asiat on pitkälti korjattu. Vielä kun saisi uudelleen pintaan nousseen unettomuusongelman ratkottua niin jee. Perheen sisäisiin ongelmiin en kommentoi muuta kuin sen, että täällä yksi päivä kuluneiden viikkojen aikana tapeltiin joka ainoa hetki siten, että mä en uskaltanut poistua mun huoneesta ennen kuin neljältä aamuyöllä kun oli ihan pakko käydä vihdoin vessassa ja hakea syötävää. Niin.

Onneksi kulunut viikko on ollut lentävien esineiden ja korotettujen äänien sijaan sellaista passiivis-aggressiivista keittiön ikkunasta ulos tuijottelua kun toinen tulee huoneeseen ja kuulokkeet päässä television katselua kun toinen yrittää puhua. Oon vain tyytynyt katsomaan vierestä vähän päätä pudistellen, koska nää ihmiset on aikuisia ja kohtaavat töissään paljon ongelmanratkaisu- ja ihmistaitoja vaativia juttuja. Mutta suutarin lapsella ei kai ole kenkiä ja niin edelleen, eikö se vähän niin mene? Yksi riidoista, joita kuuntelin henkeäni pidätellen mun oven takana, käytiin siitä, että Pappa ei saa ostaa uutta venettä kesäksi. Meillähän ei ole kuin kaksi venettä, joista toinen ostettiin viime kesänä. Mutta hei, rikkaat ihmiset ja niiden ongelmat, hah, am I right?

Mun elämään on tullut ihan uudella tavalla rytmiä ja sisältöä kun valitin lääkärikaverille kuinka haluaisin osallistua Tukholman juoksutapahtumiin mutta kuinka mun stamina ei kestä +3km juoksuja. No, se sitten yllätti mun tekemällä mulle simppelin ja aika vähän päivittäistä aikaa syövän lenkkiohjelman. Tarjoutui tulemaan joka päivä mukaan. Huomautin, että tässä on lenkki vain joka toiselle päivälle. Se sanoi, että lepopäivät on vaan ohjenuora. Oon raahannut A:n parille intervallilenkille mun mukaan, mutta muuten ollut lääkärikaverin kanssa. Se osaa kyllä olla motivoivakin, ja mullakin tuntuu tassu nousevan kevyemmin maratoonilääkärikaverin kuin alkkis-A:n kanssa. Seura tekee kaltaisekseen? Ei sillä, etten olisi ollut itsekin jo alkkista lähentelevä A:n tavatessani. Mentiin drinkeille kello kolme iltapäivällä meidän ensitapaamisella. Mutta anyways, toi lenkkiohjelma on toiminut oikein hyvin! Oon nukkunut vähemmän päivällä ja ruokailurytmikin alkaa olla parempi pikkuhiljaa. Vieläkään en osaa syödä lounasta, mutta en myöskään jaksaisi odottaa sinne kuuteen asti päivän ekaa lämmintä ateriaa.

Tänään muuten pistin syöden kello kolme, joka on mun mielestä ihan hyvä aika syödä jos vetää aamupalan ysin pintaan. Mamma sitten kysyi, että are you eating dinner??? tosi järkyttyneellä äänellä. Totesin katsetta lautasesta nostamatta, että lunch, ja jatkoin syömistä. On se kumma kun sitä kiinnostaa mun syömiset. Muutenkin se on nyt kohdellut mua kuin omaa lastaan - huolehtii mun tulevaisuudesta, opinnoista, siitä että kosken kasvoja eli tulee epäpuhtauksia, hiusten värjäämisistä, tatuoinneista... Enkä mä viitsi sanoa sille, että mulla on omakin äiti. Ja mun äiti on parempi. En tiiä millainen kapinoitsija musta olisi tullut jos olisin kasvanut tällaisen äidin kanssa. Oon ihan tyytyväinen itseeni nyt, ja toivottavasti mun oma oikea äitkin on.

Lapset on ollut tosi kivoja viimeiset viikot vaikka selkeästi huomaa, että niitäkin stressaa tää kotona tapahtuva riitely. Oon yrittänyt pitää niin mahdollisimman paljon pois kotoa ja esimerkiksi viime viikonloppuna heitin Tytölle rahaa omasta lompakosta, että se saa ladattua SL-korttinsa ja mennä junalla kaverilleen... Ollaan oltu nyt tosi paljon ulkona ja tällä viikolla pystytettiin myös sulkapalloverkko! Kolmisteen vietetty laatuaika on ollut aika harvinaista kun lapsilla menee välillä sukset ristiin enkä mä halua valita puolia, mutta nyt ne on pelanneet tosi hyvin yhdessä. En muista milloin ne olisi viimeksi tapelleet keskenään!

Perjantain piti olla aika rento päivä, sillä eilen heitin Mamman johonkin firman bondausjuttuun pienen ajomatkan päähän ja se oli siellä tähän iltapäivään asti. Mutta toisin kävi! Aamulla heitin lapset kouluun ja matkalla pudotettiin Pappa metrolle, ja sitten olin lupautunut lääkärikaverin kanssa 8:30 vetämään intervallitreenit. Sänky ja kolmen tunnin yöunet kuitenkin voittivat, ja H lähettikin mulle tuiman viestin, että ois paree tehä intervalli kuitenkin tänään. No, koisasin sikeästi kunnes puoli kaksi Mamma rymisteli jo kotiin. Vähän paniikissa ylös (koska eihän se voi ajatella, että nukun täällä pitkin päivää) ja suoraan lenkille. Kuolin täällä +20 asteen ilmassa jo kahden ja puolen kilometrin kohdalla, ja vaikka loppu menikin vähän löysällein niin tsemppasin kuitenkin loppuun asti! Jee!

Suihkun kautta heitin vuoden ekat itseruskettavat (ja eilen itkin kun mun piti heittää vuosi sitten vanhaksi mennyt ja koostumuksensa kokonaan menettänyt purkki roskiin puolitäytenä, ja ostamaan Åhlensilta uusi...) pintaan ja suuntasin ruokakauppaan. Mulla oli ollut kunnianhimoiset suunnitelmat käydä Systembolagetissa jo päivällä, mutta päikkärien takia meni vähän ohi... Joten suoritin ruokaostokset, sitten suuntasin hakemaan Tytön ja sen kaverin koulusta kun Poika meni futikseen suoraan koulusta. Kotona vähän pyykkäilin kun tytöt pelaili ulkona, kuuntelin Mamman hösäämistä, söin ja unohdin imuroida. Lähdin puoli tuntia etuajassa hakemaan poikia futiksesta, koska pitihän siellä Systemissä käydä... Pihalla huomasin, että Mamma, Tyttö ja Tytön kaveri olivat lähteneet mun autolla Tytön kaverin joihinkin dinnerjuhliin?? Niinpä jouduin ottamaan katumaasturin. Hyi. Anyways. Pojat kävi meillä suihkussa ja sitten suunnattiinkin kiirellä niiden yhteisen kaverin synttärijuhliin. Sitten koittikin vapaus!

Skypeilin hetken kavereiden kanssa ja rullasin sitten kiireen vilkkaa metroasemalle, jossa tavattiin A:n kanssa. Istuskeltiin Gamla Stanissa vähän aikaa kahden valkkaripullon ja vodkan sekä erilaisten eväiden (vitlökbaguette, kirsikkatomaatit, fetajuusto...) kanssa kunnes aurinko laski ja tuli aivan saatanan kylmä. A ehdotti mun ja suomikamujen vakkaripaikkaa, ja tyytyväisenä hymäillen mentiin sitten sinne. Ysin aikaan oli aika hiljaista koko lafkassa ja saatiinkin pöytä ylhäältä heti! En tajua missä välissä A:lla lähti mopo käsistä, mutta ehdin itse juomaan yhden juoman kunnes portsari tuli sanomaan A:lle, että oot aika kännissä, aika lähteä kotiin. Olinhan mäkin huomannut, että vähän kovaäänistä se sen meno, ja yrittänyt suostutella sitä lähtemään... Joten portsarin apu oli loppupeleissä vaan jees :D Toisaalta, ei A ollut suomiasteikolla kyllä muuta kuin hiprakassa. Mutta Ruotsi on Ruotsi ja maassa maan tavalla?

Saatoin A:n kaverilleen keskustaan ja suuntasin itse takaisin kotiin, ja sitten kirjoittelin tän loppuun. Kovin pointless postaus, mutta mulla ei ole mitään kirjoitettavaa. Kaikki on niin arkista. Mistä mun pitäisi kertoa? Miksi tää kirjoittaminen ei ole enää niin helppoa kuin se joskus oli? Oon ehkä vähän huomannut, että oon pudonnut sellaiseen rutiiniin, josta puhuminen ei tunnu mielenkiintoiselta muille. Tai siis itse koen, että ketään ei kiinnosta. En tiedä. Kaikkea sitä.

Puhuttiin tänään A:n kanssa siitä, että välillä on vaikea uskoa, että ollaan oikeasti täällä. Me ollaan vieraassa maassa, loppupeleissä aika kaukana kotoa. Ruotsi ei ole meidän äidinkieli, eikä englantikaan. Tultiin tänne aika lailla tyhjän päälle töihin, ja nyt meillä on elämät täällä. Ihan hassua. Yhdeksän päivän päästä tulee vuosi täyteen siitä kun ensimmäistä kertaa avasin tämän talon etuoven ja Poika toivotti mut tervetulleeksi iloisesti virnistäen. Kokonainen vuosi.

Ihan hassua.