22.5.2015

sour cherry

eilen 21:39

Sanoin T:lle sen lähtiessä meiltä, että toivon, että mäkin olisin lähtemässä takaisin Suomeen nyt enkä ensi jouluna. Vanhempien kahdenkeskisen lomamatkan hedelmät (aamuiset suukottelut ja toistensa tukeminen kiukkupussilapsia vastaan jne) on kai jo syöty tässä yhdessä arkiviikossa. Kuuntelen tällä hetkellä jäätävää huutoa niiden makkarista. Lapset syö hiirenhiljaa alakerrassa, välillä lusikka kilisee jogurttikulhon reunaan. Mä istun hiirenhiljaa mun oven takana kuuntelemassa, että mistä tänään riidellään ja itkeekö Mamma. Se ei yleensä itke. Eikä sano takaisin. Joskus yrittää hyssytellä kun Pappa huutaa.

Tänään se itkee.

En ymmärrä miten se jaksaa. Molemmat lapset kohtelee sitä kuin henkistä nyrkkeilysäkkiä. Mammalle voi anoa sanoa vastaan, Mamma on tyhmä, Mamma on ilkeä, Mamma sitä ja Mamma tätä. Mammalle saa aina tiuskaista, Mamman neuvoja ei tarvitse ikinä kuunnella, Mamma on aina väärässä, Mamma ei voi määräillä minua. Kaikki vain siksi, että Mamma ei ikinä menetä hermojaan, vaan yrittää aina ajatella oikeasti lasten parasta ja olla hellävarainen. Mutta Pappa ei. Pappaa ei tietenkään myöskään voi kohdella kuten Mammaa, sille ei voi sanoa edes vastaan kun muuten tulee raivarit ja joutuu itse itkien omaan huoneeseen. Pappa on aina oikeassa, ja Pappa saa myös huutaa Mammalle.

Katsoin joskus tosi syvälle iskevän videon siitä, kuinka lapsista tulee sellaisia kuin me. Monkey see, monkey do. Ehkä siksi täälläkin on tilanne tämä. Pappa on se alfa. Se pääpomo, joka ei oikeasti tee täällä mitään muuta kuin käy sitten illalla tarkastuskierroksella ja ilmoittaa kovaäänisesti jos joku ei herraa miellytä.

Joskus mua pelottaa, milloin mä olen seuraava. Tähän mennessä Pappa on ollut ihan okei mua kohtaan. Ei olla paljoa tekemisissä, mutta esimerkiksi aina kun Mamma on työmatkalla tai muuten vain poissa kotoa, puhutaan isän kanssa syvällisiä lapsista ja mua aina ilahduttaa kuinka se näkee omien lapsiensa ja kasvatustyönsä virheet. Sanotaan hyvät huomenet aamulla, toivotan sille hyvää työpäivää ja se mulle. Joskus lentää vitsi siellä ja vitsi täällä. Joskus se on tosi passiivis-aggressiivinen. Vastailee tylysti yhdellä tai kahdella tavulla, ei sano heippoja vaan mulkaisee vaan.

Aina kun ne tappelee, mua pelottaa, että ne tappelut käydään musta. Mun realistiosa aivoista ymmärtää, että niillä ei ole mitään syitä tapella musta eikä ne 99% todennäköisyydellä tappelekaan musta. Mutta ihmismieli on hassu ja epävarma asia.

Anyway, pointtina on se, että mua huolestuttaa.

En osaa reagoida asiaan. Ei meilläkään kotikotona ole aina elämä ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta mun takaraivossa ei ole ikinä hautunut ajatus siitä, että mitä jos isä lyö tänään äitiä. Ei ole ikinä tarvinut kerätä rohkeutta mennä keskelle vanhempien kiivasta tappelua, kuten Tyttö täällä joskus joutuu tekemään. Meillä ei ole ikinä kukaan lähtenyt tunnin huutotappelun jälkeen ovet paiskoen ulos rauhoittumaan, ettei napsahda. Mun ei ole ikinä tarvinut pelätä kotona, että mitä jos huomenna toinen vanhemmista ei olekaan enää kotona.

Mä tulen ihan tavallisesta, suomalaisesta perheestä. Molemmilla vanhemmilla kokopäivätyö, äidillä vähän epäsäännöllisemmät vuorot kuin isällä. Mun vanhemmilla on ihan yhtä paljon yhteistä aikaa päivässä kuin näillä vanhemmilla täällä. Ero on siinä, että kun sitä yhteistä aikaa on, se vietetään yhdessä. Mä olin rehellisesti sanoen tosi yllättynyt kun Mamma ilmoitti, että lähtevät Papan kanssa kaksin lomalle. Se tuli jotenkin ihan puun takaa, ajatella noi kaksi ensin istumassa monta tuntia lentokoneessa vierekkäin ja sitten viikon verran hotellilla. Varmaan täytynyt vähän keskustellakin sen viikon aikana. Tai hitto, enhän mä tiedä miten se loma meni. Yleensä Mamma lähettää jatkuvasti lomakuvia, mutta tolta lomalta ei kukaan saanut yhtäkään kuvaa eikä lastenkaan kanssa skypetetty kuin kerran. Eli joko loma meni tosi hyvin tai vitun paskasti. Mä en tiedä. Nyt tuntuu siltä, että eletään avioeron porteilla.

Mulla on ikävä sitä, että ne tappelut, jotka kuuluu mun huoneen seinän takaa käydään melkein nauraen tyhmistä asioista. Vaikka siitä, että äiti pitää taukoa rappaamisesta. Tai siitä, että faija järjestää jotain kutitushyökkäystä. Joo, luitte oikein. Mun vanhemmat on ollut yhdessä yhtä kauan kuin mä elossa, ja siitä vielä vähän päälle, ja silti ne käyttäytyy vieläkin vähän kuin vasta seurustelemaan alkaneet teinit.

Porukat, ootte ällöin pariskunta, jonka tunnen, mutta myös parhaat vanhemmat, jotka tunnen. Joten ehkä kestän tän.

2 kommenttia:

  1. ♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡

    VastaaPoista