wait on me

 

 

Hups. Melkein viikko vierähtänyt. Ylikin. Eikös?

Mun kaverit, jotka eivät ole auppareita, kyselevät aina tarinoita. Tai ei tarinoita, mutta kuulumisia, ja kaverit olettavat näiden kuulumisten olevan hassuja kommelluksia lasten kanssa. Sellaisia, joita mä tarinoin tänne blogiinkin. Oon ollut varmaan tylsä, kun en oo voinut kertoa mitään sen jälkeen kun lapset lentokentällä värjötteli mun kainalossa parkatakin lämmössä. Täysin rehellisesti sanottuna, mä en ole edes ajatellut mun perhettä tai edes lapsia ennen kuin eilen. Ja sekin johtui siitä, kun vahingossa yritin taskusoittaa Tytölle kun istuttiin baarissa. Siitä syntyikin dominoefekti - kotiin tultua heitin pyykkejä koneeseen, järjestelin kämppää hiki hatussa ja stressasin sunnuntaita eli perheen paluuta. Ja kello oli tosiaan kolme vai neljä yöllä, ja oltiin poikaystävän kanssa jo mukavasti lämpimän peiton alla ennen kuin tää kaikki iski mun tajuntaan.

 

 

Tää loma on ollut kaikin puolin loistava. Päivä päivältä oon oppinut arvostamaan enemmän ja enemmän mun ystäviä täällä. En edes halua ajatella kuinka tylsää mun elämä täällä voisi olla jos en olisi sattunut tutustumaan just näihin tyyppeihin. Mulla ei oo ollut ollenkaan yksinäistä, mutta sitten taas oon koko viikon aikana viettänyt yhden vaiko kaksi yötä yksinäni tässä lukaalissa. Muuten S on pitkälti asunut täällä mun kanssa, se on kokkaillut ja tiskaillut ja kaikkea. Onnistuttiin myös kinastelemaan pyykinpesusta ja meitä kutsuttiin vanhaksi aviopariksi. Hassua, kuinka noin kolmessa viikossa on muodostunut kaverisuhteita, joilla normaalisti kestäisi varmasti useampi kuukausi. Tai ehkä se on vaan joku suomijuttu. Täällä kaikki on helpompaa. Luontevampaa. Ja äiti, lupaan, että vaikka sen jälkeen kun oon tavannut nää mahtavat ihmiset, ollaan käyty suunnilleen joka viikonloppu Söderillä istuskelemassa - joskus parinakin peräkkäisenä päivänä - niin ne ei oo bad influence. Me vaan nautitaan meidän välillä uskomattomista elämistä Tukholmassa.

Just eilen juteltiin syvällisiä poikaystävän kanssa - alkoholi saattoi yhä lämmittää ja silmäluomet olla kiinni - ja totesin, että mä en halua edes ajatella sitä ihmistä, joka olin Suomessa. Mä oon ihan eri ihminen nyt, ja mä tarkoitan sitä kaikista positiivisimmassa merkityksessä. Oon paitsi kasvanut ihmisenä, niin myös oppinut päästämään irti menneestä ja pikkuhiljaa myös tulevaisuudesta. Oon oppinut elämään enemmän hetkessä. Carpe diem. Seize the moment. Niin ja njuta, kuten eräässä nyköpingläisessä puistonpenkissä lukee.

 

 

Hirveesti terveisiä mun äikänopelle muuten. Istuin poikaystävän kanssa Gamla Stanin hiljaisemmalla puolella, nauttien viileästä yötaivaasta kun kännykkä viitsi ilmoittaa kasasta sähköposteja. Yksi niistä, blogipalaute lukion äikänopelta, sai mut nauramaan ja yhtäkkiä ei ollutkaan enää ihan niin kylmä. Lupaan myös pyhästi rajoittaa kiroilua jatkossa...

Kuvaoksennus viimeiseltä puoleltatoista viikolta varmaan korvaa lomahiljaisuuden? (Toi yks kuva on snapchat, jonka Tyttö lähetti mulle sillä välin kun keräsin mun kamoja isosta autosta, jonka koon kanssa oon vielä vähän hukassa... Ja toi hämis oli mun pyykkikaverina tänään eikä S tullut pelastamaan mua vaikka huusinkin apua. Reilua kerho jne.) Löysin tällä viikolla S:n kanssa HBO Nordicin meidän älytelkkarista ja voi että. Ei tule olemaan tylsää piiiiiitkään aikaan. Ei sillä, että mulla olisi ikinä. Tänään tajusin, etten ole ehtinyt avata konetta kunnolla sitten viime perjantain, ja mä olen sentään lomaillut koko viikon.

Mulla ei ole ikinä ollut sunnuntaina töitä. Oon vaan vähän väsynyt jo etukäteen. Ei jaksaisi. Arki. Mikä kirosana.

 

 

PS. Tässä hyvä kuva, jonka T jakoi meidän ryhmäkeskustelussa. Tiivistää hyvin tän duunin aina välillä kun lapset huutaa sun nimeä ja itse lojuu sängyssä.