cut your teeth

 

Musta tuntuu, että tää postausten määrä kuukaudessa vain laskee laskuaan. Kyse ei ole siitä, että mulle ei ole kirjoitettavaa. Tai siitä, että mulla ei ole aikaa. Tai siitä, etten tykkää istua koneella. Aiemmin pystyi istumaan koneen äärellä useita tunteja. Tai istumaan ja istumaan, läppärin kanssahan voi asettua vaikka mihin asentoon missä vain. Mutta pointti on kuitenkin se, että tietokoneella on aina tekemistä ja mä oon aina tykännyt surffailla.

Mutta oon alkanut priorisoimaan. On sellainen kolmio, jonka yhdessä kärjessä on social life, toisessa kärjessä enough sleep ja kolmannessa kärjessä good work. Ja sitten saa valita vain kaksi. Tällä hetkellä mun valintana on tarpeeksi unta ja hyvän duunin teko. Tai jälkimmäistä ainakin yritän. (Mamma sanoi mulle muutama päivä sitten, että you've started talking so much more ja tulin vähän iloiseksi, koska niin oon yrittänytkin. Kiva, että se on huomattu!) Tohon sosiaaliseen elämään iskisin myös tän koneella istumisen. Mun sosiaalinen elämä sijoittuu lähinnä viikonlopuille, jolloin good work -valinta vaihtuu social life -valintaan. Arkisin priorisoin unen tärkeämmäksi kuin muun touhuilun.

Yleensä nukun aamulla muutaman tunnin sen jälkeen kun oon saanut molemmat pennut kouluun. Joskus nukun tunnin, joskus monta tuntia aina siihen asti kun pitää lähteä hakemaan painajaisia kotiin. Mutta sitten taas joskus, esimerkiksi tänään, lähdin reippaana heti kymmeneltä kohti kaupunkia. Kävin asioilla, näin täällä kesäaupparina ollutta suomityttö-A:ta kahvittelun merkeissä (♥) ja kävin pankissa juttelemassa tilin avaamisesta nyt kun kerta sain mun personnummerin eilen!

 

Eilisestä puheen ollen, se oli ehkä hirvein päivä mun aupparihistoriassa. Tai ehkä kakkosena heti sen päivän, jona Poika lukitsi mut ulos talosta ja dramatisoi koko tapahtuman äidilleen tehden itsestään uhrin, jälkeen. Aamulla herätän lapset normaalisti seitsemältä, jolloin Tyttö herää heti ja Poika saa kymmenen minuuttia lisäaikaa. Sitten karkaan alakertaan laittamaan aamiaspöytää valmiiksi, tyhjentämään tiskikonetta, tekemään lasten välipaloja ja täyttämään niiden vesipulloja. Eilen jouduin pitkälti viiden minuutin välein ramppaamaan yläkerralla kun Poika kömpi aina uudelleen ja uudelleen unten maille. Ilmoitin jossain vaiheessa - kaikki kamat vielä ihan levällään - Tytölle, että en nyt ehdi tehdä sen välipalaa, että voisiko itse tehdä. Sieltähän tuli mulle sitten suoraa huutoa, että it's your job!!!!!!!!! ja ai että mun teki mieli heittää koko likka niskapersotteella ulos keittiöstä. Mutta en ehtinyt, piti juosta yläkertaan kun pikkuherra nukkui yhä vaikka lähtöön aikaa 20 minuuttia. Repäisin tylysti peiton päältä ja valot päälle, ja enkös saa myös pikkumieheltä suoraa huutoa siitä, kuinka ilkeä ja kamala ihminen olen. Ei oikein kiinnostanut enää.

Lopulta Tyttö oli ulos ovesta ja mun bye, have a good day sai vastaukseksi itkuisen you're so mean to men ja mun teki mieli vaan huutaa takasin, että no fuck you sitten vittu. Minä kuitenkin teen sille sen saatanan välipalan 364 päivää vuodessa. Ei oo liikaa pyydetty jos kerran tekee ihan itse. Ja välipalan tekohan on niinkin hurjaa, että voitelee leivän ja laittaa sen päälle juustoa. Vau.

Poika raahautui aamupalalle 7:45, vartti ennen lähtöä. Teki muroista ja maidosta muurin mun ja sen väliin. Olipa vitun kohteliasta. Sitten kun yritin laittaa maidon jääkaappiin niin sain korviavihlovaa kirkumista siitä, kuinka ilkeä mä oon. Huusin takaisin, että I'm being mean?? Seriously?? ja heitin sen vitun maidon jääkaappiin. Sitten poistuin keittiöstä ja seisoin varmaan viisi minuuttia seinän toisella puolella, eteisessä, hokien jotain rauhoittavaa mantraa itselleni ja hieroen mun silmiä.

Autossa yritin selvittää, mitä Poika haluaa välipalaksi illan shakkikerhoa varten, ja jälleen korvat kärsi kun vastaukseksi kirkaistiin, että I don't want any snack from you. Olin, että fine. Ei väkisin.

Ei oo ikinä tuntunut yhtä hyvältä saada lapsia pois silmistä. Pois mielestä.

 

Iltapäivällä tekstailin kavereille ja mietin, oonko ihan hirveä ihminen, jos en tee lapselle mitään välipalaa kun se ei kerta tahtonut. Mutta tein sitten kuitenkin, koska se Tytön it's your job vähän pisti jossain sydämen perukoilla. Kiva, että ne kohtelee mua kuin kotiorjaa sit kuitenkin. Olin kai tuudittautunut jo johonkin perheenjäsenen rooliin, mutta hyvä kun joku muistuttaa, että mulle maksetaan tästä lellipentujen kanssa hengailusta. Heti ekana kyllä kysyin Pojalta, että muistatko, kun aamulla sanoit, ettet haluu multa mitään välipaloja. Vastauksena oli jotain epämääräistä vitun selittelyä - mua rassaa niin vitusti noi ainaiset tekosyyt ja selittelyt, joilla se vierittää syyn muiden niskoilla ja jotka Mamma aina nielee. Lopulta sieltä tuli, että I'm starving. Sanoin, että no harmi, pitäskö ehkä pyytää anteeksi tai jotain. Shakkikaveri oli mukana, ja se oli vähän ihmeissään koko jutusta, mutta onneksi vain Pojan aamuisesta käytöksestä - se oli mun puolella. Pojan anteeksipyyntö oli kyllä niin half-assed kun olla ja voi, mutta oli aika iloista poikaa kun se välipala sitten kuitenkin autosta löytyi.

Tyttö käyttäytyi kuin perseeseen ammuttu karhu heti kun noukittiin se Pojan kanssa lätkän jälkeen. (Oon aika varma, että se assistant coach yrittää tehdä vaikutusta muhun. Se teki ties mitä kikkoja ja muisti aina vilkaista mun suuntaan välillä kunnon ylpeä virne huulilla. Ja treenien jälkeen yritin koutsata Poikaa sen hokkareita löysätessä, että sen pitää olla aggressiivisempi kentällä, ottaa enemmän riskejä ja uskaltaa mennä enemmän kiekon perään, uskaltaa pitää kiekkoa enemmän jne jne, niin tää vaan melkin nojaa mun olkapäähän ja kumartuu siihen, että I agree with your sister. Ensinnäkin me ei olla mistään suunnasta samaa näköä, ja toiseksi, personal space??????) Koska ruoaksi olisi lohta ja kasviksia, kysyin Pojalta, mitä se haluaisi syödä. Pastaa ja lihapullia. Olin, että alright, ja poimittiin väsynyt Mamma metroassalta kyytiin.

Kotona tapeltiin Tytön kanssa siitä, saako se käyttää puhelinta vaikka kotiläksyjä ja kotitöitä ei ole tehty (ei saa), ja lopulta puhelimen takavarikoituani se lähti itkupotkumarssien yläkertaan kutsuen mua kamalimmaksi auppariksi mitä niillä on ikinä ollut. No, toistan aamuisen eteisrauhoittumisen ja alan kokkailla lohta ja pastaa. Kasvikset tein jo päivällä, lihapullat muutama päivä takaperin. Hetken päästä onkin pöytä katettu ja safka pöydässä, ja lähden hakemaan Poikaa alas. Se suuttuu kun kerron sille, että lihapullat odottaa. Pyysi kuulemma quesadillaa. Pyöräytän silmiä, ja sanon, että syö mitä tarjotaan tai ei syö ollenkaan.

Alakerrassa kerron asiasta Mammalle, joka kysyy, että en kai myöntynyt tekemään uutta ruokaa. Sanon, etten tietenkään, ja Mamma lähtee ylös. Viiden minuutin päästä alas tulee Mamma Poika reppuselässään. Pojalla ollut rankka viikko, tee sille quesadilla. Ei oo ikinä, ikinä, koko mun elämän aikana vituttanut niin rankasti kuin tolla hetkellä. Toi äiti aina valittaa mulle, kuinka Poika ei käyttäydy kuten ikäisensä vaan on ihan vauva. No ei kai käyttäydykään jos sä annat sen käyttäytyä kuin vauva!! Jos muistelen omaa lapsuutta, niin mä olisin saletisti istunut illan ilman ruokaa jos en olisi syönyt sitä mitä on jo tehty. Olisi saanut huutaa keuhkot pihalle ihan vapaasti, eikä ketään olisi kiinnostanut. Tekee ihan hyvää lapselle. Ei aina voi saada tahtoaan läpi. Paitsi ilmeisesti tämä pentu.

 

Kaikista naurettavinta on se, että Pojalta sallitaan tällainen käytös, mutta Tytöltä ei. Kaikki odottaa Tytölrä esimerkillistä käytöstä ilman turhia tantrumeita, ja jos se joskus siitä lipsahtaa, niin heti tulee sanomista ja sanktioita. Toisin kuin Pojalle. Esimerkiksi Pojan oli ihan okei skipata koulunjälkeinen aktiviteetti ja lätkä pari viikkoa takaperin kun se oli "kipeä". Eilen Tyttö kysyi Mammalta, saako skipata tenniksen ja tanssin kun häntäluu on vähän kipeä, istuminen vähän sattuu. Arvatkaapa huvikseen, mitä Mamma sanoi. (Vihje: ei käy.) Oon koko viikon yrittänyt ymmärtää Tyttöä ja olla kettuilematta sille takasin, koska voin vaan kuvitella kuinka perseestä ja epäreilua toi on.

Okei, ehkä kaikista naurettavinta on se, että mä avauduin tosta päivästä puhelimessa iltalenkillä varmaan tunnin verran poikaystävälle suunnilleen hyppien raivosta ja ärsytyksestä siinä kävellessä. Pitäisi varmaan aloittaa joku nyrkkeilyharrastus.

Tänään oli kiva päivä. Aamulla lapset heräsivät ongelmitta, naureskeltiin ruokapöydässä ja juteltiin halloweenjuttuja. Laitoin pyykkiä pyörimään, kuskasin molemmat lapset kouluun, palasin kotiin, söin, nukuin, laitoin lisää pyykkiä, lähdin kaupunkiin tapaamaan suomityttö-A:ta. Kahviteltiin, juoruiltiin, valitettiin, hyvästeltiin taas kerran. Lähdin pankkiin, nauroin keskellä Odenplanin katuja kuunnellessani Grace Helbigin aivan liian hauskaa Not Too Deep -podcastia, sovin pankkiajan huomiselle ja lähdin takaisin kotiin. Kotona juttelin vähän aikaa meidän maalarin kanssa, hyvästelin sen, söin, pyykkäsin, pelasin plekkarilla puolisen tuntia, pyörähdin koneella aloittamassa tätä postausta, kävin kaupassa. Sitten hain lapset, kummasteltiin koko liikennettä hidastanutta kolaria, päästiin kotiin. Lähdettiin melkein saman tien Tytön kanssa hakemaan thaikkuruokaa ja ostamaan koulujuttuja. Koulujuttuja oli tällä kertaa harppi, terotin, kaksi kurpitsaa, kaksi hammasharjaa, hammastahna ja palasaippuaa. Kurpitsat koulun kurpitsankaiverruskilpailua varten, hygieniatuotteet jonnekin ulkomaille lähtevää lasten hyväntekeväisyyspakettia varten. Sitten haettiin thaikkuruoat, ja takaisin kotiin. Kotona Tyttö treenasi pianolla, me pelattiin pitkästä aikaa ulkona Pojan kanssa. Oli oikeasti taas kivaa pikkumiehen kanssa, lätkän lisäksi painittiin lehdissä ja heiteltiin niitä ympäriinsä, ja sisään tultua pelattiin vähän pleikkarilla. Päästiin yhdestä tosi hankalasta kohdasta, jossa ollaan oltu jumissa melkein kuukausi, läpi ja kyllä tuli ylävitosia vaihdeltua. Sitten syötiin, Mamma tuli kotiin, ja jengi alkoi kaivertaa kurpitsoja ja meikä pääsi iltalenkille. Hyvä päivä.

Lenkin aikana tosin tuli viesti, että hei, missä Pojan uimahattu, se sanoi, että se on sulla. Jännä kun koko uimahattua ei ole näkynyt viime kerran jälkeen, tainnut jäädä hallille. Toivoisin, että toi lapsi lopettaisi joskus valehtelun ja alkaisi ottaa vähän vastuuta ihan itekin.

Huomenna ei tarvitse kuin kuskata lapset kouluun ja juosta keskustassa asioilla, ja siinä onkin mun työpäivä. Lisäksi koko perhe lähtee viikonlopuksi landelle. Ihanaa. Ajattelin linnoittautua sohvalle HBO Nordicin sekä mun äidin tuoman valkosuklaan, Broadway-sipsujen ja Taffelin Ranch-dipin kanssa.