Kelasin eka, että heittäisin tän blogin nimeksi carpe diem. Siksi toi osoitekin on tollanen, c(a)rp(e)d(ie)m. Se tuntui kyllä hyvältä vaihtoehdolta, koska hei, carpe diem. Seize the moment, tartu hetkeen, käytä hyväksi jokainen käsillä oleva hetki äläkä luota liikaa tulevaisuuteen. Kuulosti ihan mun jutulta. Lisäksi mun lempibändillä, You Me At Sixillä, on aivan loistava, Carpe Diem -niminen kappalekin. Okei, ehkä se niiden biisi on enemmän rakkaudesta - kahdesta tyypistä, jotka istui ulkona parin Coronan ja ajatustensa kanssa puhuen siitä, miten kauas elämässä ne olivat jo päässeet. Ja että carpe diem 'til the better end. Ihan hyvä biisi.
Oikeestaan alotin tän blogin työstämisen jo kesäkuun lopulla kun tuntui siltä, että pakko päästä avautumaan asiasta X nyt ja asiasta Y huomenna. Uppouduin kuitenkin kaavailemaan lähinnä tätä esteettistä puolta eli ulkoasua ja grafiikkaa ja värimaailmaa ja yada yada. Tää harmaa taitaa olla kolmas vaiko neljäs viritelmä, ja tästä heinäkuun lopussa tehdystä versiota mä tykkään eniten.
Tuli kuitenkin sellanen fiilis, että tää nimi ei vaan oo oikee. Niin paljon kuin mä englantia rakastankin, niin tuli sellanen fiilis, että sen on pakko olla suomea. Koska oon noin 93,5% varma, että tää blogi on se juttu, joka pitää mut kiinni Suomessa ja suomen kielessä ja joka muistuttaa mua kodista.
Näin Pariisin Kevään livenä Ruisrockissa (joka oli taas mun elämäni parhaat neljä ja puoli päivää) ja se on kyllä mainio bändi livenä. Se, kun kuunteli Kesäyötä livenä satojen muiden ihmisten kanssa ja näki kuinka kaikki muutkin vaan tanssi ja laulo ja fiilisteli sitä... Vau. Ainoo vaan, että kun mä maanantaiaamun aikaisimpina tunteina ryömin Turusta takas kotiin ja myöhemmin samana päivänä Helsinki-Vantaan kakkosterminaaliin, niin en millään ehtinyt kuunnella Pariisin Kevättä, turvauduin vaan vanhoihin ja tuttuihin offline-modesta löytyviin soittolistoihini.
Kesäyö jäi mulle kuitenkin sellaiseksi tukholmabiisiksi. Muistan yhden illan kun istuskelin Slussenissa meren äärellä - luin ihan helvetin hyvää kirjaa, aurinko oli kohta laskemassa Gamla Stanin taakse, kevyt merituuli leikki hiuksilla ja turistit kulki takaa tasaisena virtana - ja pistin vihdoin ja viimein Pariisin Kevään soimaan. Kuuntelin sitä sitten koko illan ja lopulta pääsin metrosta takaisin pyörän selkään suuntana koti. Kotimatkalla on sellainen silta, joka menee E18-motarin (Norrtälje-Tukholma) yli. Pysähdyin siihen sitten katselemaan auringonlaskun viimeisiä rippeitä (postauksen toka kuva, ei pahat maisemat?) ja samalla sattui soimaan Kesäyö. Jäi hyvä fiilis, jotenkin niin onnellinen fiilis siitä, että mä en pelkää maailmaa.
Ei ollut kauhean vaikea päättää blogille uutta nimeä kun tajusin, että vanha ei vaan toimi. Ja kyllä, kirjotin näin paljon ihan vain pelkästä nimestä, koska en jaksa käsitellä kuvia eikä mulla oo oikein mitään muutakaan kerrottavaa vielä. Buu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti