28.1.2015

blood stutter

Taisin toissapäivänä nuolasta ennen kuin tipahti.

Postauksen jälkeen nukuin, sitten kävin kaupassa, sitten hain Pojan koululta ja heitin hallille, sitten aloitin päivällisen kotona, sitten hain Tytön ja heitin pianotunnille, sitten kävin uudelleen kaupassa, sitten hain Tytön, sitten haettiin Poika ja sitten suunnattiin kotiin.

Juuri ennen kotipihaa muistutan, että tänään täytyy sitten tehdä kaksi sivua matikkaa. Poika huutaa, että ei muuten pidä. Sanon ensimmäistä kertaa tämän parin päivän aikana, että you're being unreasonable, koska mun mielestä ei ole syytä vetää pultteja tosta. No, herra huutaa ja kirkuu takapenkillä minkä keuhkoista lähtee, ja kun olin peruuttanut takapihaan, löin ovet lukkoon ja napsahti vähän itselläkin. Käännyin ja korotin ääntäni, oikein selkeästi artikuloiden kysyin, että miksi huudat. Takaisin huudettiin, että no koska säkin huudat ja koska sä keskeytit mut. Odotin, että huuto lakkasi, sitten avasin suuni ja sain yhden sanan ulos kun huuto alkoi uudestaan, tällä kertaa vastaväitteenä olevan vanha tuttu you're being mean to me, nobody loves me, everybody hates me. Noustiin autosta ulos, Pojalle lätkäkamat mukaan ja mitä tekee hän heti kun saa ison ja painavan lätkäkassinsa (sellainen perässävedettävä malli) käteensä? No, ajaa sillä Tytön jaloille. Näin ihan omin silmin, ja kysyin, että miksi teit noin. Vastaus oli, että en tehnyt, Tyttö käveli siihen ihan itse. Tätä samaa jankkausta käytiin kunnes Poika aloittaa taas huutamisen ja kirkumisen, nyt myös itkien. Lopulta en saanut koko huudosta enää selvää, ja luovutin, kävellen etuovelle.

Siellä huuto jatkui ihan "provosoimatta" ja mä halusin painaa asian villaisella ja astua vaan sisälle. Mutta ei, mä en tiedä mikä mua vaivaa, koska mä kysyin uudelleen, että what am I doing that is so mean. Vastaus oli epäselvää huutoa. Tätä kysyin rauhallisella ja tasaisella äänellä noin kymmenen minuutin ajan, ja vastaus oli aina because you just are ja kirkumista, että ovi auki. Muistutin aina välissä, että you're being unreasonable. Tyttö seisoi vähän taka-alalla hytisemässä, että siinäpä kaikki kärsittiin kunnes huokaisin ja avasin oven. Patistin Pojan laittamaan lätkäkamat pesuun ja Tytön auttamaan dinnerin kanssa. Poika meni sitten mököttämään hetkeksi ylös, ja ruokapöytään palasikin kuin eri Poika.

 
(Kuinka vaikeita sanoja viidesluokkalaisella voi englannissa olla???)

Sanoin Mammalle, että nälkä + väsymys, mutta kyllä mä tiedä, että ihan bullshittiä. Se on vaan ton luonne. Poika on luonteeltaan, persoonaltaan unreasonable.

Päivällisen jälkeen tehtiin matikanläksyt Pojan sängyssä poika mun kainalossa ja sitten mentiin ihan rauhassa nukkumaan.

Tänään aamulla kävi mitä olin jo enteillytkin: Tyttö kipeänä. No, ei siinä mitään, hän jatkoi unia ja sovin Pappan kanssa, että lähetän sähköpostia opettajille. Poika heräsi ongelmitta (sen jälkeen kun olin maanitellut Tytön hakemaan sen äidin ja isän sängystä...) ja mun mansikkahilloon sekoitettu lääke meni alas ongelmitta ilman yhtäkään vastalausetta kun tomerasti totesin, että jos syljet ulos niin on välittömiä seurauksia. Syötiin aamupala, pestiin hampaat, pakattiin reppu - oltiin valmiita kymmenen minuuttia ennen lähtöaikaa. Niinpä leiriydyttiin sohvalle lukemaan kirjoja, minä hostien suosittelemaa kirjaa Tytöltä varastamallani iPadilla ja Poika jotain nuortenkirjaa Samsungin tabletiltaan. "Kirjoja".

Heitettiin matkalla Pappa metrolle ja sitten Poika koululle ja itse takaisin kotiin. Tyttö oli sillä välin noussut ylös. Tyttö on onneksi helppo lapsi, varsinkin verrattuna Poikaan: sanoin, että mie nukun nyt pari tuntia, ja kun heräsin kolmen tunnin aamupäikkäreiltä niin Tyttö oli tehnyt rästiläksyt, itselleen pannukakkutaikinan valmiiksi lounasta varten, lukenut neljännen Harry Potterin loppuun ja aloittanut viidennen. Mamma sitten soitteli, ja sovittiin, että käydään lounaan jälkeen lastenlääkärillä pyörähtämässä.

Tultiin kotiin keuhkoviruksen ja kolmen jätskitötterön kanssa.

 

Löhöiltiin kotona lueskellen ja mä kävin siinä nopeasti lenkilläkin, koska illalla Poikakin olisi kotona ja vanhemmat tulisivat arvatenkin vasta yhdeksän eli nukkumaanmenoajan jälkeen. Sitten kuskasin pojat nopeasti koululta shakkikerhoon, ja automatkan aikana vähän aistin, kuinka Pojan mitta alkaa olla täynnä ja kuin ne ei shakkikaverin kanssa enää olekaan parhaimpia kaveruksia. Suljin korvani näiltä särkyvän ystävyyden undertoneilta ja jammailin loppumatkan Fall Out Boyn uutta albumia.

Tää tunne vain vahvistui kun puolitoista tuntia myöhemmin hain pojan ja alkoi loputon valitus shakkikaverin käytöksestä. Pojalla oli myös kuulemma päänsärky ja korviin sattui, mutta molemmat ongelmat haihtuivat sillä sekunnilla kun mainitsin, että okei, meet sitten suoraan sänkyyn eikä mitään elektronisia laitteita. Kotona syötiin taas, sitten lapset pelasivat yhdessä. Peliajan päätyttyä (sama 30 minuuttia kuin joka ainoa jumalan päivä ellei olla erikseen sovittu) alkoi järisyttävä kitinä siitä, kuinka mä olen ilkeä ja kuinka hänellä ei ollut aikaa tehdä asiaa X. Ilmoitin tyynesti, että ei ole minun ongelmani kuinka hän ajankäyttönsä suunnittelee. Valitus jatkui, ja samalla poika pelasi futiksella ignooraten mut ihan huolella. Nappasin pallon itselleni, ja siitäpä alkoi kirkuminen ja huutaminen taas. Ja itkeminen, tietenkin. Huoh. Mutta menipä sentään suihkuun.

 

Loppuilta sujui rauhallisissa merkeissä ja viisi yli yhdeksän kun Pappa tuli kotiin, Poika oli jo nukkumassa ja Tyttö luki sängyssä kirjaa. Rupaltetiin kasuaalisti niitä näitä päivästä, ja olin jo lähdössä nukkumaan kun Pappa kysyi, että onko Poika aiheuttanut mulle ongelmia. Sanoin vaan, että nothing out of the usual, ja Pappa hymisi tietäväisenä. Päätin sitten avata muutenkin suutani, ja kerroin kuinka se manipuloi varsinkin äitiään, ja Pappakin totesi, että Poika on hyvin dramaattinen persoona ja mielellään kokeilee rajojaan. Puhuttiin aika pitkään, ja jotenkin tosi kevyt olo nyt jälkikäteen kun en ole ikinä ollut ton isän kanssa oikein kunnolla tekemisissä kun se aina herää ja lähtee töihin sillä välin kun mä oon lasten kanssa lähdössä koululle tai koululla, ja se tulee illalla kotiin kun mä oon jo tyyliin nukkumassa. Viikonloppuisinkaan ei oikein törmäillä.

Viimeiseksi se totesi, että hyvä kun ollaan samalla sivulla ja että mun ei missääni nimessä odoteta ottavan vanhemman roolia ja että thanks for dealing with his bullshit, I mean it. Ehkä sydäntälämmittävin kiitos ikinä.

6 kommenttia:

  1. <3 <3
    -äiti-

    VastaaPoista
  2. ihailen kyllä sun jaksamista, ei moni varmaan jaksais tollasta arkea. onks sun perheessä siis molemmat vanhemmat ruotsalaisia vai jostain muualta kotoisin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. vain toinen vanhemmista on syntyperäinen ruotsalainen, mutta molemmat asuneet amerikassa valtaosan elämästään ja siellä esikoinenkin on syntynyt :) meillä on kotona äidinkielenä englanti, mutta puhutaan myös ruotsia!

      Poista
  3. Miten oot saanut ton liity lukijaksi napin tohon noin nätisti? T kateellinen aloittelija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ihan tavallisella linkillä eli hyvin basic HTML-koodausta :) googlettelin nopeasti suomeksi ja täältä löytyi pikasilmäyksellä aika simppeli ohje ilman koodailuja

      Poista