talk me down

Miten siellä menee? tekstasi äiti eilen puoli yhdeksältä aamulla kun viikkasin lasten puhtaita pyykkejä kahteen siistiin pinoon silmät ristissä. En vastannut, en edes avannut viestiä.

Mitä teille kuuluu? laittoi S eilen kymmenen aikaan mun, sen ja T:n ryhmäkeskustelussa kun istuin pakastimen edessä hiustenkuivaaja kädessä sitä sulattaen. En vastannut, en edes puoli tuntia myöhemmin kun T vastasi.

Ei vaan jaksa. Miten menee, no samoin kuten aina. Pojalta otettiin koepala ja sen perusteella meidän uusi neurologi totesi, että katsellaan. Nyt ollaan pakotettu se tekemään täysiä päiviä koulussa, ja syysloman jälkeen täytyy neurologin mukaan aloittaa myös muut harrastukset kuten jääkiekko ja jalkapallo. Aika hurjaa. Poika sysätään kontaktilajeihin, koska neurologi haluaa nähdä, miten tällä hetkellä asteikolla 1-10 seiskan tienoilla kiiluva päänsärky reagoi. Mitäpä luulet, tohtorirakas?

Tämä on johtanut siihen, että Poika on sietämätön. Koulussakaan se ei oikein voi tehdä mitään kun ei pysty keskittymään pitkiä jaksoja kerrallaan. Kotona yritetään pienissä erissä saada koulua kiinni. Mamma auttaa matikassa, pappa ruotsissa ja mä englannissa, sisko sitten muissa aineissa. Syysloman aikana olisi tarkoitus ottaa ekalla viikolla ruotsissa ja englannissa kiinni, ja toisella viikolla kun mamma palaa Yhdysvalloista niin matikassa ja muissa tärkeissä aineissa. Saa nähdä onnistuuko.

Mua ei oikein jaksa enää kiinnostaa. Tai kiinnostaa. Välitän. Mutta on helpompaa sulkea kodin tapahtumat pois mielestä heti kun astuu vapaa-aikaan.

Olen käynyt yksillä ja "yksillä". Olen ostanut meikkejä ja meikkivälineitä koko rahan edestä. Olen aloittanut juoksemisen uudelleen. Olen kuunnellut KONGOSin Come With Me Now -biisiä repeatilla. Olen pusutellut Kissamiestä Tukholman metrotunneleissa. Olen juonut Espresso Housen melkein viidenkymmenen kruunun valkosuklaakaakaoita enemmän kuin laki sallii. Olen vihdoin ja viimein vienyt tyhjät alkoholijuomapullot kierrätykseen. Olen nyyhkinyt lasipisteen vieressä kun Peacock-pulloon olikin jäänyt melkein lasillinen ihanaa valkkaria, jonka jouduin kaatamaan pois. Olen ihastunut kauppojen tänään leivotut -hyllyn suklaamuffinsseihin. Olen fiilistellyt tulevaa tatuointiaikaa ja minilomaa. Olen tanssinut keskellä metsää koko sydämestäni Come With Me Now -biisin tultua shufflelta. Olen ollut onnellinen elämässäni valheessa.

Kotiin on aina masentavaa palata. Seinät kaatuu päälle.

En saa nukuttua kuin joka toinen yö. Joka ilta aloitan Red vs Bluen katsomisen tismalleen samasta jaksosta, ja joka ilta nukahdan kesken tai oon liian rikki pystyäkseni keskittymään kunnolla. Sellainen endless loop. Väsyttää, mutta ei unenpuutteen takia. Väsyttää vastuu. Väsyttää syyllisyys. Väsyttää varovaisuus. Väsyttää velvollisuus. Väsyttää tiedottomuus. Oikeastaan ahdistaa. Ahdistaa tiedottomuus tulevasta.

Tai no, mitäpä mä huolehdin. Mun työsopimus raukeaa 28.2.2016.

Sen jälkeen ei ole vastuuta tai velvollisuuksia.

Sen jälkeen on KONGOSin Come With Me Now soimassa nonstoppina taustalla, minä juoksemassa metsässä nauraen, minä siemailemassa lempiviinejä parhaiden kavereiden kanssa, minä juomassa kaakaota kotona kaikessa rauhassa. Minä väsyneenä auton ratissa, mutta vain siksi, että oon just ajanut autolla Uuden-Seelannin läpi.