7 years

Ajoin tuossa renkaidenvaihdosta kotia kohti ja taivaalla näkyi pieni suiru sateenkaarta. En tiedä miten, mutta jotenkin eksyin miettimään kaikkia niitä hetkiä, joista mä en ole kirjoittanut tänne. Mietin, kuinka tulen unohtamaan kaikki ne hetket kun en kokenut niitä silloin kirjoittamisen arvoisiksi, ja mietin, kuinka mua kaduttaa olla niin hiton laiska.

Esimerkiksi syyskuun lopussa kun juostiin T:n kanssa ympäri Tukholman keskustaan lauantai-iltana yrittäen etsiä spesiaalia ruokapaikkaa meidän ensitapaamisen vuosipäivälle. T:n sormi oli silloin tosi paskana ja se vaan valitti kun pistin sen juoksemaan pitkin maita ja mantuja. Samana päivänä olin kysynyt meidän facebookryhmässä burgeripaikkasuosituksia ja saanut noin 20 kaveripyyntöä satunnaisilta, ulkomaalaistaustaisilta miehiltä. T:lla oli toppi päällä ja käsivarret paljaana, mulla oli jo ohut takki.

Ei tullut kirjoitettua ei. Ei vaikka lopulta päädyttiin Drottninggatanin mäkkäriin nauramaan ja ei vaikka Hötorgetin vakkarileffateatterin täydet salit sai meidän melkein itkemään. Mäkkiruoat massussa otettiin silloin hetken mielenjohteesta liput teatteriin, jossa oli ainoita tyhjiä paikkoja. Heron Cityn teatteriin. Jos ette tiedä, niin Heron City sijaitsee Fruängenin perämetsissä tyyliin. Tai oikeastaan ei se ole edes Fruängenin aluetta enää. Kungens Kurvaa. Siellä se on, maailman toisiksi suurimman IKEAn vieressä. Mentiin sinne metroillen, mun vieressä istunut nainen kyttäsi ihan avoimesti mun puhelinta ja sitä, kuinka siitä loppui akku kesken tekstarin. Heron Cityn ostoskeskus oli tosi siisti, ostin Hemsköpistä Pandan lakritsaa ja söin sitä ilosena jo ennen leffaa.

Jollain oli samanlainen takki kun mulla. Leffan alkamisessa kesti noin miljoona vuotta, ja vuorotellen nauroin ja itkin sille tyhmälle laavarakkaus-lyhytfilmille, joka pyöri noin puoli vuotta ennen Inside Out -elokuvan alkua. T nauroi kun syytin sitä, että ollaan tultu väärään leffaan. Muistan, että elokuva oli tosi hyvä. Nauroin, itkin, nauroin taas. Kotimatkalle jouduin yksin eikä metrolla ollut yöllä ristin sieluakaan. Sain puhelimen auki. Äiti oli laittanut viestiä silloin. Se oli jotain tosi turhanpäiväistä, tyyliin meidän kissasta tai jostain. Mutta mä muistan, että itkin, koska olin just nähnyt sen elokuvan ja ymmärtänyt, kuinka tärkeä oma perhe oikeasti on. Mä istuin yksin metrossa ja itkin ja itkin ja itkin, kunnes päästiin Telefonplanille ja pari ihmistä eksyi mun vaunuun.

En kirjoittanut. Mulla on muistona tietokoneen arkistoissa kaksi heilahtanutta etukamerakuvaa musta ja vammautunutta keskisormeaan näyttävästä T:sta kun juostiin Östermalmilta Norrmalmille, ja siinä se.

Tai se, kun toukokuussa olin Nyköpingissä yötä ja käytiin S:n perheen kanssa jotain linnaa katsomassa. En kirjoittanut. En edes muista linnan nimeä enää. Edellisiltana syötiin hirveä ja parsakaalia koko perheen kesken, ja sitten katsottiin Euroviisuja S:n sängyssä. Muistan, kuinka silmäluomien jo lopsuessa kiinni me naurettiin ja kuinka mä en ymmärtänyt mitä olin tehnyt elämässäni oikein ansaitakseni S:n mun ystäväkseni. Aamulla se tökki mut hereille aivan liian aikaisin, ja aamupalan jälkeen pakkauduttiin perheen tilaihmeautoon. Äippä ja kanadamummo etupenkille, kolme lasta keskipenkille ja me takakonttiin.

Me otettiin videoita sillä matkalla. Hölmöjä, kalansilmäisiä muistovideoita. Muistan, kuinka S näytti onnelliselta ja iloiselta. Muistan, kuinka iloitsin siitä, että sain tallennettua sen videomuotoon. Ajomatka tuntui pitkältä, ja lapsista nuorin osoitteli värejä Ruotsin kesääntyvistä maisemista. Ulkona paistoi aurinko, mutta meillä oli kaikilla takit päällä.

Se paikka oli tosi upea. Taidettiin missata englanninkielinen opastettu kierros, joten käytiin rauhassa paikkaa läpi. Lapset sinkoilivat milloin mihinkin. Ne rauhoittui linnan takana katsomaan maisemaa ja mä haluan sanoa, että ne oikein poseerasivat kun otin kuvia. Perheen äiti sanoi, että mun pitää lähettää kuvat sille. En ikinä lähettänyt. Lopulta mentiin se kierroskin läpi, mutta ruotsiksi. Multa meni kaikki ohi korvien vaikka äiti tulkkasi jatkuvasti kanadamummolle. Katselin vain kaunista arkkitehtuuria, keskittyneitä lapsia, iloista S:aa, seinistä huokuvaa historiaa.

Käytiin pannukakuilla jälkikäteen. Ne sai tehdä itse. Syötiin ulkona, koska oli niin lämmin, mutta takkeja ei otettu päältä. Lapset söivät jäätelöt, kanadamummo joi maitokahvin. Käveltiin pitkä matka hiekkatietä takaisin autolle. Lapsista keskimmäinen, ainoa tyttö, pinkoi edeltä ja kaatui lopulta naamalleen hiekkaan. Itku tuli. Muistan, etten tiennyt mitä tehdä. Onneksi se hiljeni nopeasti.

Ajomatka takaisin oli nopeampi. Lapset söivät omenoita hiljakseen keskipenkillä. En muista mistä me puhuttiin S:n kanssa, mutta puhuttiin koko matka jostain. Kun päästiin takaisin Nyköpingiin, taidettiin lähteä kävellen kauppaan palauttamaan S:lle kertyneitä pulloja. Lainasin S:n Nike-lenkkareita, jotka olivat mulle yhden koon liian pienet, mutta eivät tuntuneet siltä. Aurinko paistoi. Syötiin jäätelöt kotimatkalla ja rämmittiin metsän läpi kaivoksia katsomaan. Meillä ei ollut takkeja, t-paidat vain.

En kirjoittanut tuostakaan.

Mikä ihmisellä on kun se ei jaksa kirjoittaa tärkeistä ajoista, jolloin oli onnellinen? Vai päteekö tässä se, että ihminen ei ymmärrä elävänsä onnellisinta aikaansa ennen kuin se on ohi?