young legends

Ei, en ole kuollut. Mutta niin. Previously on this blog... Jäänkö vaiko enkö? Siivoilin muuten yksi aamu tietokoneelta tiedostoja. Löytyi Mamman viime huhtikuussa mulle lähettämä Family Summary, jossa on siis kerrottu perheestä ja vanhemmista ja rutiineista. Sitä lukiessa tuli sellainen fiilis, että en mä halua, että toi äiti lähettää tän jollekin toiselle. Ja nyt kun katselen tätä postaustakin kuvittavia kesäkuvia... Oon niin onnellinen täällä. Ja onnekas. Siltikään en pääse eroon ruotsiinjäämisvaihtoehtoa seuraavasta what ifistä.

 

Varmaan tyhmäkin osasi tästä lopetuksesta päätellä, että tännehän meikä jää. Miksi ei? Tein asiasta päätöksen jo torstaina, ja laitoin sen saman tien viestinä Mammalle. Ettei vaan mieli menisi taas jossitelun puolelle. Yllättäen olo ei muuttunut. Ajattelin, että päätöksen tekeminen olisi jotenkin maailmaa mullistava. Olo olisi kevyt, helpottunut, jopa loistava. Mutta ei. Samalta se tuntui, varsinkin kun heti seuraavana päivänä jouduin aamukahdeksalta suuntamaan Pojan kanssa sairaalaan kun hiihtolomalla tapahtunut aivotärähdys vaivaa yhä. Odoteltiin siellä lasten puolella tunti, josta meidät lopulta ohjattiin neurologiselle odottelemaan vielä pari tuntia kunnes päästiin kuvauksiin.

No, sieltä sitten lähettivät meidät yliopistolliseen, joten käytiin kotoa hakemaan mulle iPad, laturi ja kuulokkeet sekä Pojalle kirja ja evästä. Ja hyvä, että haettiinkin, sillä yliopistellisen lasten puolella odoteltiin taas pari tuntia kunnes päästiin röntgeniin uudelleen ja siitä taas vähän aikaa kunnes magneettikuvauksiin. Oltiin noin puoli kuusi kotona, onneksi kanssavanhemmista oli apua ja sain Tytöllekin kyydin koulusta kotiin ihan vain tekstaamalla YH-isälle! Pitkä päivä takana.

 

Maanantaina ja tiistaina poika meni sentään kouluun, loppuviikon oli kotona. Keskiviikkona otettiin aika railakkaasti yhteen kun mun olisi pitänyt olla palvelemassa herraa ihan tauotta. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa tiskasin, kädet vaahdossa hanan juostessa, ja kuulin epämääräistä huutoa taustalta. Huusin takaisin, että en kuule, jos on asiaa niin tuu tänne sanoo. Kuului vaan kovempaa huutoa. Toistin ystävällisen pyyntöni viisi kertaa. Ei mitään. Kun sain tiskit tiskattua ja käteni pestyä, menin toiseen huoneeseen, jossa Poika makasi sohvalla, ja kysyin, että niin mitä. Sain takaisin huutopotkuraivarivastauksen, että laturi tippui lattialle ja mun olisi pitänyt olla sitä nostamassa. Selitin, että on ihan okei jos se on mun kanssa kotona, mutta silloin pitää ymmärtää, että mulla on kotitöitä tehtävänä. Tästäpä vasta huuto alkoi. Maailman kamalin ihminen, tosi ilkeä sille, miksi olen tahallani ilkeä, miksen voinut kuunnella aiemmin, miksi oon näin tyhmä ja bla bla.

Lopulta se yritti poistua tilanteesta, jolloin ihan tyynesti bodyblokkasin sen, koska sen pitäisi pikkuhiljaa oppia, ettei se voi vaan poistua epämukavista tilanteista, jotka se itse luo. Kyselin rauhallisena, että miten olen ilkeä ja että ymmärtääkö lapsi, että kyse ei ollut siitä ettenkö olisi kuunnellut vaan siitä etten kuullut. No, Poika tyynesti löi ja tönäisi mua, tömistellen sitten yläkertaan. Annoin olla. Vittu ihan sama. Oli meillä yksi kiva hetki kun tein pannareita ja sitten koristeltiin niitä. Sitten taas tapeltiin siitä, saako päänsäryn takia kotiin jäänyt poika pelata videopelejä.

 

Torstaina Mamma jäi onneksi kotiin. Sehän tosin tiesi mulle koko päivää kotiorjana, koska jotenkin toi aina keksii mulle tekemistä jos mulla on aikaa hengähtää. Ajelin taas ympäriinsä asioilla ja tein ruokaa ja siivosin ja viihdytin pikkuherraa sillä välin kun Mamma kävi salilla. Eli annoin sen pelata tabletilla, koska ei nyt vain kiinnostanut. Perjantaina Mamma ilmoitti menevänsä töihin, mutta käyvänsä ensin aamulla salilla. No, Poika sai mun kanssa taas huutoraivotappelun aikaiseksi. Tällä kertaa se kutsui mua just kun olin tulossa alakerrasta täysi pyykkikorillinen viikattuja vaatteita sylissä. "Hae mulle kirja yläkerrasta." Sanoin, että nyt on kädet täynnä, haeppa kuules ihan itse. Ei. Sinne se rymisteli yläkertaan yrittäen matkalla repiä mun pyykit pitkin maita ja mantuja. Onneksi mun ote oli parempi kuin 10-vuotiaan hätäinen repäisy-yritys.

Mamma tuli kotiin ja päätti myös jäädä kotiin. Sanoin, että anteeksi ja etten tiedä miksi se nyt vihaa mua niin kovasti. Paskanvitut, kyllä tiedän. Koska mä haluan, että se tekeekin jotain itse. Jos on kerta niin vähän kipeä, ettei tarvitse jäädä sänkyyn, niin silloin voi kyllä hakea omia tavaroitaan ympäri taloa ihan itse, voi kyllä laittaa omat tiskit tiskikoneeseen ihan itse, voi kyllä ottaa sen lasin vettä ihan itse. Kerroin Mammalle myös aamuisesta kirjanhakuraivareista. Sanoin, että pyykkäsin niin en voinut. Mamma sanoi silmät pyöreänä, että ...but he's number one priority. Katsoin takaisin silmät pyöreänä, ja melkein lipsahti, että ootko vittu miettiny että ei kyllä aina ole. Tai ainakin sille voisi opettaa, ettei se todellakaan aina ole number one priority. Sen sijaan, totesin, että no niin, mutta mulla oli kirjaimellisesti kädet täynnä sillä hetkellä. Johon Mamma vain, että oh.

 
Jonottamista lihatiskille ~2min. Jonottamista autopesuun ~38min. Cool.

Perjantai meni syvän vitutuksen armoilla. Onneksi tää viikonloppu auttaa jo unohtamaan. Tänään tuhottiin ensimmäistä kertaa tänä keväänä Gamla Stanin laiturilla pullo valkkaria ja kaksi valkosipulipatonkia kymmenien muiden tukholmalaisten kanssa. Oli oikein ruuhkaa vaikka tuuli vielä puhalsikin sen verran kylmästi, että tumput oli must. Kyllä mä rakastan tätä kaupunkia.

Ai niin, aloitin opiskelemaan ruotsia Duolingon avulla. Mamma lupasi kyllä maksaa mulle vaikka kesäksi ruotsin kurssin, mutta mieluummin otan ne rahat siitä itselleni ja opetan ihan itse itselleni ruotsia. Toi Duolingo on aika näppärä. Palasi nopeasti ruotsinkin alkeet mieleen!

 

Niin ja jotain hyviäkin asioita tältä viikolta: ollaan tehty tosi paljon kaikkea pientä kivaa Tytön kanssa ja tuntuu, että oon taas yksi sen parhaista kavereista. Aloitettiin yhdessä uusi tv-sarja ja meidän yhteinen simsperhe ja ollaan pyöritty pihalla ja käyty kävelyillä ja jätskeillä ja kaikkea! Lisäksi kävin vihdoin ja viimein ostamassa uuden läppärin itselleni, ja pyörähdettiinhän me maanantaina A:n kanssa ja tiistaina uudelleen T:n kanssa Tukholmassa vierailleessa Game Of Thrones -exhibitionissa! Oli ihan cool. Ja ihanaa, että täällä on vihdoin kevät. Löysin keskiviikkona lenkiltä minimaalisen määrän lunta. Oon pitänyt ikkunaa auki, ollaan syöty Tytön kanssa pikniksnack takapihalla. Kevät on täällä.

Nyt on jo sunnuntai. Nyyh. Onneksi heinäkuussa on tiedossa ainakin viisi viikkoa lomaa. Auttaa kummasti jaksamaan.