story of my life

Lupaan lupaan lupaan nyt alkavalla viikolla kirjoittaa ainakin kolme postausta. Niidenkin kohdalla tulee varmaan sama dilemma kuin tämänkin postauksen kohdalla: tiedän aiheeni, mutta en osaa tuoda ajatuksia sanoiksi. Kuitenkin tänään mä yritän pitkästä aikaa. Ja tällä kertaa tän postauksen on inspiroinut tämä viikonloppu, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan taas muistutti mua siitä, kuinka Tukholmaan lähteminen on mun elämäni tähän mennessä paras päätös.

Koska tää on ensisijaisesti au pair -blogi, aloitetaan perjantaista ja lapsista. Vein Pappan torstaina lentokentälle ja haen sen sieltä seuraavana perjantaina, joten ollaan neljän hengen perhe tän viikon ajan. Mammalla oli perjantaiksi suunniteltu illallinen ja konsertti ystävien kanssa, ja mä ihan mieluusti sen hänelle soin kun se pääsee niin harvoin viettämään yksin aikaa ystäviensä kanssa. Niinpä hain koulusta omat lapset sekä molemmille kaverit mukaan, ja istuin loppuillan kotona neljän pennun kanssa. Ihan parasta, koska silloin ne viihdyttävät toisiaan eikä tappeluitakaan synny kun omat pennut on niin helvetin vieraskoreita. Riehuivat vielä ulkona sen koko valoisan ajan vaikka taivaalta kovasti yritti sataa lunta, ja sisälle tultuaan ehdottivat lautapeli-iltaa. Ehdin ottamaan osaa Afrikan tähteen ja yhteen Clue-kierrokseen, jonka jälkeen lähdin ajelemaan kohti meidän kantisthaikkumestaa. Sitä ennen kiirehdin kuitenkin Systemin kautta hakemaan vähän alkomahoolia, Mamma kun sanoi tulevansa kotiin kymmenen ja kahden välillä, ja mä hölmönä herättelin toiveita baari-illasta T:n kanssa.

Lapset söi safkansa ja linnoittautuivat sohvalle pelailemaan Xboxilla kunnes ensin haettiin yksi pois ja sitten toinen. Sitten olikin jo sen verran myöhä, että passitin ensin Pojan suihkuun ja sillä välin heitettiin laskettelukamat Tytön kanssa ullakolle. Poika tuli suihkusta, käskytin Tytön sinne ja sitten asettauduttiin sohvalle tahkoamaan änäriä pari peliä ennen iltapalaa. Tyttö sai juuri hammasraudat, joten syöminen on vähän jäänyt eli syötiin Pojan kanssa kaksin, samalla facetimesin keski-Ruotsin laskettelureissulta kotiutuvalle S:lle kuulumisia. Huonon junanettiyhteyden takia puhelu jäi vain puoleen tuntiin, joten pelasin vielä yhden pelin änäriä Pojan kanssa. Sitten olisi ollut aika mennä sänkyyn rauhoittumaan ja lukemaan tabletilta kirjaa vartiksi, mutta Poika neuvotteli vartin tablettiajan yhdeksi änärimatsiksi, joten sillä mentiin. Voitettuaan tämän viimeisen pelin (oon niin julma kun annan niin harvoin lasten voittaa :D) Poika meni hammaspesun ja iltalääkkeiden jälkeen ongelmitta sänkyyn, ja mä menin alakertaan Tytön kanssa juttelemaan sun muuta. Lopulta varttia vailla kymmenen sammutin valot Tytönkin huoneesta, ja siivoilin itse keittiötä ja TV-huonetta. Ajattelin, että kyllä se Mamma kohta tulee, se kun ei ikinä ole kamalan myöhään ulkona.

Se vyöryi enemmän tai vähemmän humalassa kotiin siinä vähän kahden jälkeen, heräsin ovenpaiskomiseen ja tassuttelin sitten alakertaan katsomaan, että onko tää ihan tosissaan meidän Mamma. Olihan se. Yritin jutella päivästä, mutta ei siitä tullut oikein mitään. Sain kuulla olevani paras auppari ikinä ja että se on tosi iloinen kun jään ja toivoo, että jään vielä joulun jälkeenkin. Silmiä pyöritellen saatoin Mamman makkariin, ihan vain siksi, ettei aiheuttaisi lapset herättävää melua siinä matkalla... Ja ei muuta kuin itsekin nukkumaan huvittuneena.

Lauantaipäivä meni nopeasti, vahdin vähän lapsia ja tein niille aamupalaa kuin Mamma nukkui. Pelailtiin lautapelejä ja otettiin ihan rauhassa. Päivemmällä Mamma lähti vielä pyörähtämään asioilla, mutta lapset päättivät mennä ulos, joten mä sain chillailla itsekseni sisällä HBO Nordicin kanssa pari tuntia. Luksusta. Mamma tuli kotiin, mä pääsin lenkin kautta suihkuun ja sitten hirveää kiitoa fillarilla metroassalle vodkamixit laukussa kilisten. Pullonavaajakin unohtui siinä hässäkässä, joten eka pullo aukesi Slussenin aseman roskiksen nurkkaan.

Tiedän, että mulla on kirjoitettu sääntö siitä, etten mainitse tarkkoja paikkoja, mutta Dovas ansaitsee sen. Dovas on pieni baari Södermalmilla, ja me ollaan suomityttöjen kanssa käyty siellä sen verran, että yksi baarimikoista tunnistaa ainakin mut ja eilisen jälkeen vissiin myös T:n. Se on pubi, joka on aina melkein täynnä eikä siellä ole mitään tanssilattian kaltaistakaan saatika sitten mitään klubirenkutusta, mutta mä tykkään.

Oltiin tosiaan liikkeellä kaksin T:n kanssa eikä ollut suunnitelmissa ainakaan mulla muuntautua isommaksi porukaksi, mutta meidän kanssa pöydän jakaneet pojat (joista toisesta sanoin heti pöytään istuttuani T:lle, että onpa symppiksen näkönen..........) keskeyttivät meidän keskustelun ja kysyivät, että ollaanko suomalaisia vai virolaisia. Long story short, muutaman tunnin päästä istuttiin aika humalassa viereisessä mäkkärissä syömässä nugetteja ja puhumassa meidän kamalimmista onnettomuuksista. Herra Symppis oli myös kertonut mulle, että sillä on viisi kissaa. Oli tosi lähellä, ettei mun sisäinen kissanainen lähtenyt rääkyen Herra Symppiksen matkaan. Kotimatkalla ihan omaan kotiin sitten räsäytin vahingossa fillarilla meidän bemariin (onneksi jälkiä jättämättä) ja omassa huoneessa kaaduin sänkyyn todeten, että mulla ei ole ollut yhtäkään ruotsi-iltaa, jolloin mulla olisi ollut sänkyyn kaatuessa näin paha olo.

Nauroin. Onnesta. Niin kauan kunnes vatsaan sattui niin paljon, että teki mieli oksentaa. Sittenkin hymyilytti.

Tänään heräsin aamulla ensimmäisen kerran 7:27, ja Mammalta oli tullut viesti, että ei hän tarvikaan apua ja että hän heräsi tänään aikaisin ja ehti käydä salilla nyt aamusta ennen kuin lapset heräsi. Onnellisena kaaduin takaisin sänkyyn ja nukuin tyytskärinä kahteen asti kunnes heräsin kolmanteen maailmansotaan alakerrassa. Kotiläksyt ja futis aiheena. Siinä sitten viestailin kavereiden kanssa ja lopulta raahauduin Skypeen T:n ja S:n kanssa lähinnä puhumaan meidän eilisistä "dokasit sit koko palkan, hieno homma" -illoista kunnes päätettiin T:n kanssa lähteä syömään keskustaan. Vanha kunnon Soft Kök & Bar, ja siellä pizzaa ja calzonea naamaan vaan. T oli heikko ja ekaa kertaa elämässään tyyliin jätti ruokaa lautaselle. Mä olin paras ja ekaa kertaa elämässäni söin kokonaisen pizzan.

Kotiin tultua istuin Tytön kanssa alakerrassa jonkin aikaa sen synttäreistä jutellen, ja samalla eksyttiin juttelemaan pojista. Kuten mä olin jo aiemmin aavistellut, Tytöllä on ihan hurrrrrrrrrrrrrja ihastus yhteen niiden luokalla olevaan poikaan. Koska olen symppis auppari ja halusin leikkiä sellaista isosiskoa kun oman pikkusisaruksen kanssa vaan voi, kerroin sille sitten Herra Symppiksestä. Tytön mielestä mun pitäisi ehdottomasti rakastua siihen, koska viisi kissaa. Olin samaa mieltä, mutta mulla oli ehkä ne kissat se pääpointti siinä. Hups.

Nyt loppuillan oon köllötellyt sängyssä lukien Gillian Flynnia ja kuunnellen viime kesän renkutuksia ja tekstaillen kavereille. Ihan hassua, että kaikki nuo kaverit, joille oon tänään tekstaillut, on sellaisia, jotka olen tavannut täällä. Mun parasta ystävää lukuunottamatta. Eilenkin baarissa kerroin pojille, että T on toinen mun parhaista ystävistä tällä hetkellä. S joskus sanoikin tän mulle, mutta hassua, että on pitänyt tulla Ruotsiin asti löytämään ihania suomalaisia ystäviä. S:n ja T:n ohella mulla on myös muutama muu paikallinen ystävä, joille voin puhua ihan kaikesta. Nää ihmiset on mulle kaikki kaikessa. Nää ihmiset on mun koti.

Mua pelottaa kohdata se päivä kun joku lähtee. Kun mä lähden. Kun vaihdetaan ne maagiset let's stay in touch -sanat vaikka tiedetään, että ne on täyttä hevonpaskaa.

Mä oon niin onnellinen täällä. Mä olen kuin eri ihminen. Parempi ihminen. Mä en ole enää se ihminen, joka nauraa kiusallisesti baarissa juttelemaan tuleville ihmisillä. Mä en ole enää se ihminen, joka leikkii kuin ei kuulisikaan kun joku tulee kaupungilla kysymään reittiohjeita. Mä en ole enää se ihminen, joka mieluummin istuu kotona kuin lähtee ulos kavereiden kanssa. Mä en ole enää se ihminen, jolla on vain pari hassua oikeaa kaveria ja muut on facebookystäviä. Ei, mä olen se ihminen, joka halaa uudet tuttavuudet illan päätteeksi ja toivoo, että pääsee tutustumaan paremmin. Mä olen se ihminen, joka istuu vaikka yksinään Gamla Stanin laiturilla nauttimassa auringosta ja luureissa huutavasti musiikista. Mä olen se ihminen, joka ei pysty laskemaan ihmisiä, joille voi vaan heittää randomisti viestin let's go fika, kahdella kädellä.

Mä oon niin onnellinen enkä mä halua ikinä lähteä Tukholmasta. Sori äiti, ei mun sydämen pitänyt jäädä tänne.