clouds

Päivän käytetyin sana: stay. Päivän toiseksi käytetyin sana: but. Niin ja ei sovi unohtaa päivän käytetyintä lausetta: I don't know. Mistäkö on kyse? No mistäs muustakaan kuin siitä Isosta Kysymyksestä, jonka au pair saattaa työnantajaltaan kuulla kun tj-lukema alkaa käydä kaksinumeroiseksi: haluatko jäädä vai etsitäänkö uusi au pair?

Pieni fun fact heti tähän alkuun: mä olen kokenut olevani jokseenkin epäonnistunut au pair. Olen värjännyt Tytön valkoraitaiset neuleet vaaleanpunaraitaiseksi, olen polttanut satoja ja taas satoja kruunuja raaka-aineisiin kun mun tekemä ruoka onkin ollut ei järin maistuvaa, olen nukkunut pommiin niin koulu- kuin loma-aamuinakin, olen antanut lapsen seistä lumipyryssä ohuissa vaatteissa puoli tuntia kun unohdin futistreenien päättymisajan... Ja silti tänä päivänä en ole keskustellut Mamman kanssa kertaakaan ilman, että se on yrittänyt saada mua jäämään.

No mutta, ei mennä asioiden edelle. Palataan sunnuntaihin. Tai oikeastaan mun sunnuntai-ilta meni avointa sushipaikkaa etsiessä, sieltä ruokaa perheelle tilatessa ja miljoonia kasseja tyhjentäen. Kävi Pappa jossain vaiheessa bissen kanssa siellä eteisessä räjähtäneiden laukkujen keskellä, ja kuiskutti, että thanks, ja minä the best au pair totesin, että no problem nätisti hymyillen. Oikeasti teki mieli räjähtää. Joten hypätään vaan maanantaiaamuun. Menin jo ennen seitsemää avaamaan Tytön verhot, ja sehän nousi istuvaan asentoon niin nopeasti, että jouduin itsekin hieraisemaan silmiä. Pojan sänky taas oli tyhjänä vastassa, joten fiilikset kiehuen palasin Tytön luo, ja pyysin tätä herättämään veljensä isin ja äipän sängystä.

Ehdin alakerrassa kattamaan aamupalapöydän ja tekemään lasten välipalat kouluun valmiiksi kun Tyttö tuli pyjamat päällä alakertaan ja osoitti vain tv-huoneen suuntaan. No, siellähän Poika istui kuulokkeet päässä - kuulemma oli vaeltanut alas jo puoli seitsemän! Juteltiin hiihtolomasta, mutta se kummasti kääntyi kutituspainiksi ja lopulta Poika passitti mut kantamaan sen repparissa yläkertaan. Pyjamasankari oli kuulemma sen ansainnut kun en ollut antanut sille synttärilahjaa. Ilman mutinoita kannoin sen sitten ylös, enkä edes hyssyttelyt kun nauru raikasi portaikossa vanhempien vielä pimeän huoneen vieressä 7:15 aamulla. Ja kun päästiin Pojan huoneeseen, hän paineli tomerasti kaapille, ja totesi, että voi itse katsoa vaatteet tänään, no worries. Olin pakahtua ylpeydestä kun yleensä aamuisin meidän isoin tappelu on siitä, että mä en katso sille valmiiksi vaatteita.

Alhaalla syötiin yhdessä ja juteltiin lasten hiihtelyistä, molemmat yhtä hyvällä tuulella kuin ne yleensä on vain lauantai-illan karkkien jälkeen. En kyseenalaistanut tätä, kunhan liityin hyvään fiilikseen ymmärtämättä, että maanantaiaamut voi oikeasti olla ihania.

Mutta sitten alas tuli äiti, jonka perinteisen hihowareyoun jälkeen tulee kysymys, jonka kuulin eri muodossa heti joululomalta tänne palattua. Viimeksi muotona oli so have you thought about the future? ja tänään se oli kehittynyt how's the university thing going for you? -muotoon. Totesin, että en tiedä, en aio hakea, ja selitin vähän Suomen uudistuneesta hakujärjestelmältä ja ensisijaisista hakijoista. Keskustelu eteni siihen pisteeseen, että kun me lasten kanssa lähdettiin takaisin yläkertaan hammaspesulle, äidin hyvästit oli it'd be nice if you stayed.

Pääsin hyväntuulisten lasten kanssa autolle hyvissä ajoin ilman mutinoita, ja ajomatkakin sujui aurinkoisessa kevään valtaamassa Tukholmassa paremmin kuin hyvin. Saatoin jopa hymyillä koko matkan. Ihan vahingossa. Kotona en ehtinyt edes kaartaa pihalle kun vanhemmat kyselivät kyytiä, joten heitin nekin sitten asemalle, ja kotona lysähdin sohvalle katsomaan lomalla aloittamaani sarjaa (nyyh, enää 1,5 tuotantokautta jäljellä). Saatoin jopa torkahtaa hetkeksi... Sitä ennen ehdin päivittää feissariin, että kuinka täydellinen maanantaiaamu.

Mutta tätä erinomaista päivää on hyvää tahtia pilannut tuo vatsanpohjassa pienestä mustasta möykystä jättimäiseksi sielunsyöjäksi muuttunut kysymys: jäänkö tänne?

Pojan jalkapallotreenien jälkeen keitin mac'n'cheesen nopeasti kasaan ja samalla Mamma jutteli mulle niitä samoja, mutta kyseli myös mun tuleivasuuden suunnitelmista, että mitä haluan tehdä ja bla bla. Ajattelin sitten, että no, rehellisyys kannattaa aina, ja kerroin, että ei mulla ole Suomessa mitään, mutta sitoutuminen taas vuodeksi tähän duuniin mietityttää. Sieltä tulikin heti vastaus, että you can always stay until Christmas too, you don't have to stay for a whole year. Ja perään kuului, että vastaus täytyy saada tämän viikon loppuun mennessä. Nämä lauseet päässä soiden kiiruhdin autoon ja hakemaan Tytön tanssista.

Matkalla soitin äidille, mutta omankin äidin you do you -neuvot oli yhtä hyödyllisiä kuin kavereiden kanssa käydyt "jäänkö" "jää jos haluut" "en tiiä haluunko" "no älä jää" "no mut haluisi kuitenki" "no jää" -keskustelut. Heitin jopa kolikkoa, koska kuuleman mukaan kolikon ollessa ilmassa tulee sellainen gut feeling, joka kertoo kumman vaihtoehdon oikeasti haluaa. No, ei tullut, ja vaikka kolikko sanoi Ruotsi, niin mulle tuli vieläkin what if. Sitten kolikko sanoi Suomi, ja mä kysyin kolikolta, siltä viiden kruunun kolikolta, että no mut what if. Ei ei ei.

Kotona syötiin Tytön kanssa kun Mamma ja Poika olivat jo syöneet, ja sitten koottiin vähän kauppalistaa huomiselle ja puhuttiin Lindsay Lohanista jostain syystä x. Siivosin pöydän, passitin Tytön suihkuun ja Pojan ennen futista keskenjääneiden kotiläksyjen pariin, ja suuntasin sitten itse alakertaan pyykkäämään. Yleensä saan istua kellarissa rauhassa pyykkien kanssa, mutta nyt Mamma tuppasi sinne kymmenen minuutin sisällä. Kertoi mulle yliopistokursseista mitä saisin ilmaiseksi ja kuinka hän voi kyllä sponssaa mulle jotain muutaman tuhannen kruunun kurssejakin jos sellainen kiinnostaa.

Sitten sieltä tuli, että we would love to keep you. Hämmennyin, koska en oo kokenut olevani ton lauseen arvoinen. Mutta tuli hyvä mieli. Lisäksi Mamma siinä ohimennen sanoi, että saisin "ostettua" tällä lisäaikaa itselleni (= ei tarvitse heti tietää mitä haluan elämälläni tehdä) ja että kuinka nuori mä olen ja että kuinka mulla on tää työ ja palkka ja että kuinka voisin opiskella ruotsia kun englanti on jo valmiiksi erinomainen. Siinä samalla tajusin, että se yrittää oikeasti suostutella mua jäämään. Ja sillä samaisella hetkellä tajusin myös sen, että haluan kysyä miksi ihmeessä. Mutta en saanut sanoja ulos, en edes pieninä epätoivoisina kuiskauksina jollaisina ne mun päässä kuuluivat.

Jäin hämmentyneenä pyykkäämään.

Samalla hetkellä päässä alkoi soida One Directionin Clouds-kappale: I know you said, that you don’t like it complicated, that we should try to keep it simple, but love is never ever simple. Someday, you’re gonna see the things that I see, you’re gonna want the air that I breathe, you’re gonna wish you never left me. Niin. Ehkä se siinä lähtemisvaihtoehdossa niin pelottaakin. Rakastan tätä paikkaa niin kovin. Mutta like said, love is never ever simple.

Jäänkö vaiko enkö?

Siivoilin muuten yksi aamu tietokoneelta tiedostoja. Löytyi hostäidin viime huhtikuussa mulle lähettämä Family Summary, jossa on siis kerrottu perheestä ja vanhemmista ja rutiineista. Sitä lukiessa tuli sellainen fiilis, että en mä halua, että toi äiti lähettää tän jollekin toiselle. Ja nyt kun katselen tätä postaustakin kuvittavia kesäkuvia... Oon niin onnellinen täällä. Ja onnekas.

Siltikään en pääse eroon ruotsiinjäämisvaihtoehtoa seuraavasta what ifistä.