help our souls

Mä en tiedä mistä mä kirjottaisin. Joten kirjoitan ilman päätä ja häntää.

 

Viime viikon keskiviikkona mulla piti olla vapaa, mutta lähdettiinkin Järfällaan lasten kanssa metsästämään meille pulkkaa sun muuta. Reissu venähti, mutta lopulta lähdettiin pulkan, sellaisen surffilaudan näköisen vekottimen sekä parin liukurin kanssa. Käytiin Pizza Hutissa lounaalla, ja meillä oli niin hauskaa ja huoletonta. Parasta mun au paireilussa on ollut se, että mulla on oikeasti vilpittömän mukavaa lasten kanssa. Tai siis, sillä lailla, että vietän aikaa niiden kanssa mielellään. Meillä on yleensä tosi kivaa kolmisteen, jopa kahdestaan kumman tahansa kanssa.

Viime viikonloppuna seikkailin pitkin kaupunkia etsimässä Suomessa odottavalle hevoselle (jep, 13 päivää Suomessa ja onnistuin hankkimaan elämääni hevosen) jotain kivaa ruotsintuliaista. Menin Medborgarplatsenille metrolla. Björns Trädgårdilla oli sellainen pieni, lumesta täyttynyt kentäntapainen. Ehkä kymmenen metriä kertaa viisi metriä jos sitäkään. Sinne oli kokoontunut parikymmentä vanhempaa miestä, kaikilla jonkinlainen lätkäpaita päällä. Useimmilta löytyi Forsbergin 21-paitoja, ja joiltakin Lundqvistin 30-paitoja. Siellä ne pelasivat 3 vs 3 kerrallaan lumessa möyrien, lätkämailoilla ja tennispallolla, muiden hurratessa vierellä. Mua hymyilytti kun kävelin siitä yleisön läpi ja ne väistivät kohteliaasti. Toivotin hyvät pelit, ne toivottivat hyvät iltapäivät. Metrolla pudotin mun toisen tumpun ja joku maahanmuuttajan näköinen mies juoksi mut kiinni ja sanoi, että löysi tämän ulkoa ja näki mun taskusta pilkottavan samanlaisen. Tuli siitäkin hyvä mieli, ja lähdettiin hymyt huulilla omiin suuntiimme.

Viime viikonloppuna olin myös T:n luona toisella puolella Tukholmaa. Kirjaimellisesti. Mä asun keskustasta koillisessa, T lounaassa. Meidän välillä on noin puolitoista tuntia julkisilla köröttelyä. Ihan hassua. Kuitenkin reippailin sinne ja T tuli vastaan, ja tassuteltiin niille, tavoitteena hörppiä puolet mun jäljellä olevista lonkeroisti. Goal achieved, niinkin ankarasti, että hikottelin koko bussimatkan ja vielä puolet junamatkastakin, kunnes T sanoi, että otat kymmenen nopeeta hörppyä niin hikka loppuu. En tiedä olisiko pitänyt hörppiä vettä vai häh, mutta toi lonkeron hörppiminenkin oli ihan okei. Hikka loppui.

Viime viikonloppuna oltiin myös baarissa. Harmaa aka meidän lempibaarimikko ilmoitti heti ensimmäisenä, että puoli tuntia sitten se oli tehnyt meidän vakkaridrinksut joillekin tytöille ja että se oli ajatellut meitä ja miettinyt, että eikö me tulla ollenkaan. Mehän viimeksi käytiin Dovasissa 18.12. Että olihan siitä jo aikaa. Mäkin olisin huolestunut jos ei oltaisi ilmestytty tänä viikonloppuna. Baarissa muuten todettiin, että oltiin ehkä etkoiltu liikaa. Nähtiin myös vanhoja tuttuja, jotka eivät olleet nousuhumala-T:lle yhtä tuttuja kuin sille viime kerran humala-T:lle... :D Ja niin perus, tilasin juomaa ja juteltiin Harmaan kanssa suomalaisista tervehdyksistä niin joku jäpikkä tuli siihen, että oih, munkin isoisä/isoäiti/setä/joku sukulainen Suomesta, mistä päin sä oot, bla bla bla, tuutteko tonne meidän pöytään, bla bla. Sanoin kohteliaasti, että katsellaan, mutta huokaistiin T:n kanssa suunnilleen helpotuksesta kun jengi kaikkosi ympäriltä ja voitiin taas juoruilla kahden.

Viime viikonloppuna myös muutin vierashuoneeseen. Uusi auppari tuli sunnuntai-iltapäivällä, joten mun piti alun perin muuttaa sunnuntaiaamulla. Mutta koska olin arvioinut, että darrailtaisiin T:n luona pitkälle iltapäivään, päätin muuttaa jo lauantai-iltana. Ainoa dilemma oli se, että Mammalla oli tavarat sikin sokin vierashuoneessa, joten muutto oli mahdotonta. Niinpä pesin aupparihuoneen lakanat, pakkasin kamat matkalaukkuihin ja paperikasseihin, ja roudasin ne vierashuoneen nurkkaan. Bussia odotin 48 minuuttia kylppärin tasolla istuen ja lonkeroita siemaillen, Miriam Bryantin hoilatessa langattomasta kajarista.

 

Tämä viikko on mennyt uutta kouluttaen. Se on vähän turha keissi. Se ei osaa leikata sipulia tai höyryttää parsakaalia. Se laittoi mun kauhuksi jauhelihat kylmälle pannulle. Se ei tiennyt mitä tarkoittaa tender. Se haisee pahalle aina iltapäivästä alkaen. Se ajaa tosi lähellä kaikkea oikealta puolelta ja ollaan melkein driftattu out of control kolme kertaa. Mua vähän pelottaa sen kyydissä. Se ei myöskään ole oikein omatoiminen ja tulee aina alakertaan puoli kahdeksan aamulla. Se ei ole kertaakaan herättänyt lapsia tämän viikon aikana. En haluaisi jättää sitä tänne.

Lapset muuten pyysivät mua treffeille perjantaina. Varattiin pöytä Jensen's Bøfhus ja sitten liput uuteen Star Warsiin. Meistä kukaan ei ole nähnyt aiempia Star Wars -leffoja, mutta tää uusi vaikuttaa sen verran hyvältä ja muista leffoista riippumattomalta, että #yolo. Lapset ovat muutenkin olleet kamalan läheisiä tällä viikolla. Poika on halunnut istua sylissä ja kulkea reppuselässä ja tullut sanomaan hyvät yöt joka ilta mun sänkyyn asti. Se ei ole antanut uuden aupparin ajaa sitä lätkään yksin, vaan mun on pitänyt tulla aina mukaan. Taistelin itselleni luvan kuskata sen tiistai-illan peliin vaikka ensi viikko ei olekaan enää työviikko. Mutta uutta aupparia ei kiinnosta jääkiekko pätkääkään, ja mua kiinnostaa, ja rakastan ja kannatan tota pikkujoukkuetta koko sydämestäni.

Pikkujoukkueesta puheen ollen, mun co-parentsit lätkätiimissä olivat kauheen harmistuneina kun kuulivat, että lähden ensi viikolla. Lupasivat hankkia mulle joukkueen logolla varustettua krääsää läksiäislahjaksi. Samoin kaikki mun mammafrendit (ja se yks isikamu) ovat kaikki ihan oh no. Niin on kyllä Mamma ja Pappakin. Mamma jo kysyi, että voinko tulla kesällä talonvahdiksi taas kun ne lähtevät Amerikkaan. Minä sanoin, että totta mooses. Mun viime loma, yksin täällä talossa sen viiden viikon ajan, oli ihana. Muistelen sitä lämmöllä vieläkin ja toivon, että voisin palata viime vuoden heinäkuuhun. En muuttaakseni mitään, mutta eläkseeni koko roskan uudelleen. Se oli ihanaa aikaa se.

Varasin eilen lennot kotiin. Tai, no. Lennon. Yksittäisen lennon. S lupasi tulla mua vastaan lentokentälle. Kapsahdan varmaan sen kaulaan ja itken helpotuksesta. En haluaisi jättää lapsia, mutta samalla haluan kotiin. Joululoma Suomessa sai mut ymmärtämään, että vaikka mulla ei olekaan enää suurta kaverilaumaa mun kotikaupungissa, niin mulla on silti kaikki mitä mä tarvitsen. Mulla on ihana paras kaveri, ihana perhe, ihana hevonen, pari ihanaa siellä pysynyttä ystävää.

Selvisin muuten viime suomeilusta melkein kunnialla. En sanonut kertaakaan aa-a tai hej tai tack tai hejdå. Kunnes sitten viimeisenä iltana kävin ostamassa evästä kentälle, ja käsi Siwan ulko-ovella olin iloisesta, että hejdå!! Tuli sellainen pieni momentti siinä, että fuck.

Tää oli tän blogin 101. postaus muuten. Hyvä mä.