dör för dig

Eilen oivalsin, että mä oon aika etevä tässä yksinhuoltajaäiteilyssä. Mamma on työmatkalla, ja unohti kaikessa stressissään kertoa lapsille olevansa poissa pari iltaa. Mulle sentään kertoi, mutta silloinkin vain ohimennen. Mä vaan olin, että allright. Mitään uutta. Ja muuten aamut ovat olleet huomattavasti rauhallisempia nyt kun Mamma on alkanut harrastamaan salitreeniä meidän aamupalailun aikana. Mä herätän lapset kun Mamma nostelee painoja lähisalilla, ja kun tuun takas koululta niin se on jo poissa. Yksi päivä kuskasin sen Södertaljeen asti työjuttuun ja puhuttiin autossa Donald Trumpista, Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta ja siitä, kuinka tää järjestely on parempi kaikkien hermojen kannalta. Ja kyllä, kaikki keskustelut avasin minä. Tuntuu, että ollaan Mamman kanssa bondattu ihan eri tavalla kun viime kuussa avauduin sille mun mielipiteestä Yhdysvaltojen ihmisoikeuksiin. Sen jälkeen ollaan puhuttu tosi paljon maasta taivaisiin. Ehkä se tajusi, että en oo niin yrmy kun vaikutan. Näin melkein puolentoista vuoden tuntemisen ja yhdessäelämisen jälkeen. Oon kuulemma erittäin "smart" ja "clever" ja "interested in current world issues".

Mutta niin. Yh-arkeen.

Aamu tavalliseen tapaansa lähtee käyntiin kello seitsemän. Raahaudun ulos mun huoneesta ja edes peiliin vilkaisematta menen herättämään penskat. Ihan hassua, että täällä oon oppinut olemaan kiinnostumatta mun ulkonäöstä heti aamulla. Joskus Suomessa mulla oli niin pahoja itsetunto-ongelmia, että meikkasin usein jopa omien vanhempien kanssa vietettyjä kotipäiviä varten. Anyway, Poika on jo hereillä, passitan sen vaihtamaan vaatteet päälle ja petaamaan sängyn. Tyttö saa vaan hyvät huomenet ja kevyen tyrkkäyksen, sillä on oma herätys vartin päästä. Katan pöydän, tyhjennän tiskikoneen, syödään aamupalaa Pojan kanssa päivän ohjelmaa suunnitellen. Sovin sille threeway playdatesit iltapäiväksi iMessagen ryhmäkeskustelussa kaveri 1:n äidin ja kaveri 2:n isän kanssa. Tyttö raahautuu alakertaan, Poika menee pesemään hampaita. Teen sille eväsleivän, juttelen Tytön kanssa päivän läpi ja sitten jotain turhanpäiväistä populaarikulttuuripaskaa jostain meidän yhteisestä mielenkiinnonkohteesta. Tyttö siivoaa jälkensä, menee pesemään hampaat.

Yläkerrassa varmistan, että Poika on oikeasti pessyt hampaat ja että sillä on sänky pedattuna, ja passitan sen sanomaan heipat vielä nukkuvalle Pappalle, koska tiedän, että isälle, joka tulee yöllä kotiin lastensa jo nukkuessa, se on tärkeää. Käyn hoputtamassa Tytön hammaspesua ja sängynpetausta, käskytän Pojan jo alakertaa repunpakkauspuuhiin ja muistutan vielä Tyttöäkin heipoista pappalle.

Tasan kello kahdeksan lompsitaan kaikki kolme ulos kumisappaaissa ja sadetakeissa. Puhutaan siitä, kuinka elokuu oli loppuun asti ollut kesää ja kuinka syyskuu heti alusta asti syksyä. Heitän roskapussin roskiin ja kierrätyskassit takakonttiin. Lapset puhuvat uudesta liikkasalista, mä käännän radion kuuntelemaan Rix FMn aamuohjelmaa. Kova tuuli paiskoo sadepisaroita lasiin ja pyyhkijät joutuu varsinkin motarilla oikeasti töihin. Jätän lapset koululle heippojen kera kiroillen kanssa-ajavia vanhempia, ja ajelen sitten kierrätyspisteen kautta kotiin. Hetken mielenjohteesta kirjoitan kohteliaseen vihaisen (Mamma myöhemmin sanoi, että "that was a pretty strongly worded letter, very British of you") kirjeen koululle, koska ihan oikeasti, vanhempien parkkeeraus varsinkin lapsia noutaessa on ihan hirveää. Parkkeerataan keskelle kulkuväyliä ja kääntöpaikkoja, torvet soi, 4-13-vuotiaat lapset juoksentelee seassa. Laitan kännykän do not disturbille ja isken korvatulpat korviin.

Jossain vaiheessa havahdun kun Pappa huutelee mua. Arvaan, että se haluaisi kyydin metrolle. Käännän kylkeä. Huutelu loppuu pian, ja jatkan unia tyytskärinä. Herään tähän päivään uudestaan yhdentoista aikoihin. Keittiön pöydällä odottaa pari lappua, viisisatanen ja henkkarit, joiden kuvassa irvistää Pappa itse. Huokaisen, vaihdan pyjamashortsit legginseihin ja t-paidan huppariin, isken sadetakin päälle ja lähden liikenteeseen.

Ensimmäinen stoppi on melkein keskustassa. E18 on jo hiljainen ruuhkien jäljiltä, mutta sade vaikuttaa muidenkin ajonopeuksiin reilulla kädessä. Norra Länkenin melkein neljän kilometrin tunnelipätkällä saa rauhoittua. Noudan Pappan nimissä ison laatikon, jonka sisällä on arvatenkin Pojan uusia lätkäkamoja.

Ironisesti, seuraava stoppi on Solnassa, DHLn konttorilla. Lisää lätkäkamoja. Avaan paketin käyttäen avonaista takaluukkua sateensuojana ja kaivan uudet hokkarit käteen. Tylsät kuin mitkä. Huokaisen taas ja aloitan ajomatkan kohri Arningea. Koko reissu osoittautuu turhaksi ja mun luottoanaheimducksfani ilmoittaa, että liikkeellä ei harjoiteta enää terotustoimintaa. Sanon sille, että höh ja että Teemu Selänne ei edes ole niin hyvä, ja lähden.

Pysähdyn matkalla isossa ruokakaupassa, ja kauppalapun sisällön lisäksi heitän kärryyn pikkulevyn Fazerin sinivalkoista ja pullollisen norjalaista lähdevettä. Vingutan ne perheen kortilta siinä missä muutkin ostokset. Kotona puran kamat autosta edelleen terottamattomia hokkareita lukuunottamatta. Safkat kaappiin, suklaa tulille ja Google käsiin. Hockeygear-niminen liike Solnassa avaa vasta puolen tunnin päästä. Otan harkitun riskin ja pistän torkun tunnin päähän painuen sitten päikkäreille.

Liike terottaa Pojan uudet hokkarit satasen seteliä vastaan. Kuikuilen samalla liikkeen fanituotetarjontaa lähinnä Pojan joululahja mielessä, mutta tulee kiire lähteä hakemaan poikaa lekurille.

Poika on vähän hermostunut autossa. Mennään vaan puhumaan tuloksista ja katsomaan kuvia. Edelleenkin helmikuista, lasketteluonnettomuudessa hankittua aivotärähdystä siis tutkitaan. Neurologi kertoo meille, että aivoissa on sellainen juttu. Poika ottaa mua kädestä kiinni. Saadaan läjä papereita mukaan ja jonkun toisen neurologin yhteystiedot Mammalle annettavaksi. Ostan Pojalle suklaamuffinssin kahvilasta.

"When am I gonna have the brain surgery", se kysyy vaisusti puolivälissä matkaa takaisin koululle oltuaan koko matkan hiljaa.

"Oh, baby, you're not gonna have a brain surgery, it's a thing you can live with", kerron maansa myyneelle Pojalle katsellen sitä taustapeilistä. Loppumatkan yritän selittää maallikkotermein lääkärin kertomaa ja samalla kiitän, että katsoin yhdeksän kautta Greyn Anatomiaa ja kymmenen Tuho-Osastoa.

Koulun pihalla angstaan lähinnä autossa sateelta suojassa ja kiroan varsinkin niitä kahta kiinalaista isää, jotka aina parkkeeravat autonsa just siihen, mikä blokkaa mun vakkariparkkiruuturivistöstä pois pääsemisen. Sitten ne vielä polttavat röökit vaikka koulualue on rökfri zon. Pari ohikulkevaa äitiä moikkaa mulle. Moikkaan takaisin. Ei jaksaisi puhua muille vanhemmille just nyt. Poika pyörittelee lähinnä peukaloita. Tekee mieli halata sitä, kertoa sille kuinka ei ole mitää hätää, ei ole vakava juttu.

Onneksi lapsia alkaa pian valumaan koululta päin. Tyttö kysyy, voiko sen paras ystävä tulla kylään. Joojoo, sanon. Poika kysyy, voiko sittenkin mennä kaveri 2:n luokse playdateseille kaveri 1:n talon sijaan. Huokaisen sekavalle selostukselle ja ulostaudun autosta sadetakkiini kääriytyneenä. Kaveri 2:n äiti koskettaa mun käsivartta, kysyy vähän huolestuneena onko mulla kaikki alright. Naurahdan ja sanon, etten vaan meikannut tänään. Kaveri 2:n vanhemmat ja kaveri 1:n isä kaikki nauravat mukana. Sovitaan kuviot selviksi, pistän Pojan lupaamaan kotiläksyjen tekoa illalla, ja lähden sitten tyttöjen kanssa kotiin.

Ajomatkalla vaihdetaan Tytön parhaan ystävän kanssa kuulumisia, koska ei olla nähty pitkään aikaan kun se vaihtoi nyt kouluakin. Meillä on kolmisteen aina hyvät keskustelut, rakastan noita tyttösiä niin kovin. Ne ovat lisäksi erittäin vaivattomia: tekevät itse välipalansa ja viettävät sitten läksytuokion yhdessä. Minä menen yläkertaan koomaamaan.

Puolisen tuntia ennen kuin pitäisi lähteä hakemaan Poika, laahaan jalkani alakertaa. Leikkaan pari sipulia ja yhden kalkkunamakkaran, paistan ne pannulla vehnäjauhoripauksen kanssa ja jätän muhimaan lämmölle. Pyydän Tytöltä, josko se voisi laittaa pastaveden kiehumaan noin vartin päästä. Joojoo, kuuluu yläkerrasta.

Poika lähtee kaverin luota yllättävän helposti. Oikeastaan mä olen se, joka jää suustaan kiinni. Perheen koiranpentu nuoleskelee mun kättä, ja kohteliaasti koiraällötyksestäni ja bakteerikammostani huolimatta annan sen tehdä niin. Autossa Poika kertoo mulle, että meillekin voisi tulla koira. Että mähän käyn jo joka päivä lenkillä niin ei olisi iso vaiva ottaa sitä mukaan. Pyöräytän silmiä, koska tää keskustelu on käyty valehtelematta kahdeksan kertaa viimeisen kahden kuukauden aikana, ja kaivan hanskalokerosta antibakteeriset kosteuspyyhkeet mun kättä varten. Matkalla tapellaan myös kotiläksyistä. Oon kamalan zen, oon ollut siitä lähtien kun perhe tuli lomalta. En huuda Pojalle, en edes korota ääntä. Puhun rauhallisesti, selvästi artikuloiden, ja Poika luovuttaa puolivälissä matkaa rutinansa kanssa.

Autolta kotiovelle kävellessä Poika kysyy, että eikö ihan oikeasti voida ottaa koiraa. Sanoo, että mä saisin päättää rodunkin. Sanon ei.

Tyttö on laittanut kiltisti pastankin jo tulille. Heitän sipulimakkaraseoksen sekaan tomaattipureet, kermat ja mausteet. Tytöt kattavat pöydän, M ei vielä halua syödä kun oli syönyt kaverilla. Se istuu silti pöydän ääreen rutisemaan läksyistä. Ei sentään kehtaa kiukutella kun Tytön paras ystävä istuu kerta sen vieressä. Pian se lähtee kaivamaan niitä kotiläksyjään kun vielä kerran kauniisti pyydän. Tytöt antaa mulle uraohjeita ja opiskeluneuvoja. Molemmat järkyttyvät kun kerron niille, että oon taas muuttanut mieleni ja päättänyt olla sittenkään yliopistoon hakematta. Tytön paras ystävä kertoo, että musta tulisi hauskin englanninopettaja ikinä. Tyttö kertoo, että se haluaa perustaa jäätelökioskin. Keksitään sille kuvitteellisia nimiä ja nauretaan posket kipeiksi.

Siivotaan pöytä yhdessä ja lähden sitten heittämään tyttöjä tanssistudiolle, missä niillä on yhteinen tunti. Tytön parhaan ystävän ihana äiti on luvannut heittää Tytönkin takaisin kotiin, joten studiolla roikkumisen sijaan karautan takaisin kotiin. Poika kuuntelee yläkerrassa Taylor Swiftiä ja tekee matikanläksyjä. Vitsi mikä nörtti. Mun oma pikkunörtti.

Vetäydyn mun huoneeseen omalle koneelle kunnes Poika tulee ovelle, että on nyt valmis. Katson läksyt nopeasti läpi, hymyilen, kiitän ja rutistan sen karhunhalaukseen. Se on mukamas ällöä ja ties mitä, mutta irti se ei vitkuttele ennen kuin minuutin päästä. Lämmitän sille makkarakastiketta ja pastaa myöhäisillalliseksi, ja istun seuraksi. Jutellaan uusista lätkäkamoista, ja syötyään M kokeilee nii uusia luistimia, kypärää kuin säärisuojuksiakin. Diagnosoin hokkareille uunihoitoa ja sisäsyrjän uudelleenmuovailua, mutta uudelle kypärälle näytän peukkua. Ruuvaan visiirin irti vanhasta ja kiinnitän uuteen, all good.

Päästän Pojan pelailemaan Xboxilla, siivoilen keittiötä ja viikkaan puhtaat keittiöpyyhkeet laatikkoonsa. Puolen tunnin pelailun jälkeen passitan Pojan suihkuun, hammaspesulle ja pyjamanvaihtoon. Tyttö tulee kotiin juuri sopivasti, niillä on minitappelu siitä, kumpi saa käydä suihkussa ensin. Annan Tytölle luvan käyttää mun suihkua, ja riita on sillä sovittu.

Vartin päästä Poika tulee alakertaan ja annan sen jatkaa pelaamista vielä kymmentä vaille yhdeksään asti. Sitten pitäisi mennä sänkyyn kirjan kanssa rauhoittumaan, 21:15 sammutettaisiin valot. Kysyn Tytöltä, onko se valmis. Ei ole kuulemma käynyt suihkussakaan vielä. Ärähdän sille, ja noin viiden minuutin päästä suihku alkaa käydä. Tytöllä menee ikuisuus, Pojan petiaikakin ehtii tulla kun se vielä mupeltaa iltapalaa alakerrassa. Mulla alkaa jo kärsivällisyys loppua, koska joka helvetin ilta se vitkuttelee iltapuuhien kanssa ja joka helvetin aamu se on niin vaikea saada hereille.

Otan lukemiseen käytetyn iPadin pois luvaten, että sen saa takaisin heti kun alkaa tapahtua. Tytöllä on paha tapa uppoutua kirjansa maailmaan niin pahasti, että se ei sisäistä mitään vaikka sille puhuisi. Yksi päivä puhuttiin varmaan vartti Pojan kanssa tästä tavasta Tytön lukiessa, eikä se ollut "kuullut" mitään meidän keskustelusta vaikka oli istunut sohvalla meidän välissä.

Poika nukkuu jo kun Tyttö vihdoin raahautuu huoneeseensa. Sillä on vielä pyyhe päässä, mutta sanon silti hyvät yöt, koska luotan siihen, että se menee sänkyyn heti kun saa pyyhkeen kuivumaan. Vielä mitä, puoli yksitoista käyn sammuttamassa käytävävalon ja kurkkaan huoneeseen - Tyttö selailee instagramia puhelimella. Otan puhelimen alakertaan vietäväksi ja käskytän nukkumaan nyt heti. Se näyttää just niin syylliseltä kuin joku juuri itse teosta kiinni saatu näyttäisikin. Mutta meneepä nukkumaan.

Pappa kolistelee kotiin joskus kahden aikaan yöllä - herään kun se paiskaa oven kiinni. Huokaisen syvään ja käännän kylkeä, yrittäen saada taas unen päästä kiinni.